faq

Annie

Annie on valkokankaalla valloittanut ihmisten sydämiä jo pitkään ja hartaasti. Joten sen edellisestä esiintymisestä (vuonna 1982) on kulunut nyt riittävästi aikaa uuteen sovitukseen. Tällä kertaa kasvattilasten huoltaja Miss. Hannigan (Cameron Diaz) yrittää hyötyä huostaan otetusta Anniesta (Quvenzhané Wallis) hänen valloittaessaan pinttyneen poikamiehen Will Stacksin (Jamie Foxx) sydämen. Stackin sydämen valloituksesta haaveilee myös hänen uskollinen sihteerikkönsä Grace Farrell (Rose Byrne). Annien seikkailuissa häntä auttaa ja tukee Stacksin autonkuljettaja ja uskollinen apua Nash (Adewale Akiinuoye-Agbaje).

Huolimatta kaikesta mahdollisesta kritiikistä Annien modernisointia kohtaan elokuvan näyttelijöiden valinta on mielestäni osunut hyvin kohdalleen. Ms. Wallis on ihastuttava Annien nimiroolissa ja onnistuu jollakin ihmeen tavalla tuomaan siihen jotain hyvin persoonallista kaiken laulujen lurittelun ja huomiseen uskomisen keskelle. Tytön charmi kantaa pitkälle ja sitä toivoo näkevänsä monessa muussakin elokuvassa uudelleen.

Ensimmäinen Annie-kokemukseni on tosiaan vuodelta 1982, kiitos tästä äidilleni. Yhdessä äidin kanssa menimme nessupaketeilla varustettuna katsomaan nyyhkytarinaa hylätystä pikkutytöstä, joka valloitti rikkaan ja yksinäisen miehen sydämen. Onneksi näin, emmekä nähneet sovitusta Annie-elokuvan innoittajana toimineesta sarjakuvasta Little Orphan Annie. Sarjakuvaversion Anniella oli vielä kovempi kohtalo, eikä se oikein tuonut kenellekään onnellista loppua. Sarjakuvan on kuitenkin täytynyt innostaa joitakin sillä se ilmestyi vuosien 1924 ja 2010 välillä säännöllisesti.

Uusimman Annie-elokuvan ohjaajana on toiminut Mr. Will Gluck, joka on tullut musikaaleja enemmän tunnetuksi komedioiden ohjaamisesta. Miehen taidot sillä puolella ovat kunnossa, mistä hyviä esimerkkejä ovat elokuvat Easy A (2010) ja Friends with Benefits (2011). Odotusarvona olikin sujuva eteneminen ja nautinnon kasvaminen. Mr. Gluckin elokuville vaikuttaa olevan tyypillistä se, että niissä viljellään sukkelaa dialogia ja kaikilla valkokankaalla omaa aikaa saavilla näyttelijöillä on oikeasti jotain syvempää sanottavaa / sielunelämää ja tämä toteutuu myös jollakin asteella Annie-elokuvassa. Kuriositeettina voi myös yrittää bongailla onko ohjaaja onnistunut tässä elokuvassa viittaamaan muihin elokuviin. Miehellä kun tapana viljellä pop-kulttuurin vaikutusta tällä tavoin.

Ja lopuksi voikin vain pohtia sitä, että näyttikö Sony Pictures pitkän jahkaamisen jälkeen Annielle vihdoinkin vihreää valoa, koska sen edellinen musikaali Les Misérables menestyi niin hyvin valkokankaalla ja elokuva-arvioissa….

Yhtä hymynaamaawww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
mikä lienee ihan tarpeen kaiken masennuksen ja laman keskellä. Usko yhden ihmisen happy end –tarinaan tarjoaa sitä hymynaama mentaliteettia, mitä ei kai voi olla koskaan liikaa. Nyt valkokankaalla nähty Annie on saanut hauskan ja omalla tavallaan uskottavan päivityksen 2000-luvulle. Kaikesta hymystä, musiikista ja päivityksestä huolimatta elokuva on edelleen uskollinen juurilleen. Se on tarina selviytymisestä ja unelmista sekä perheen merkityksestä. Lauluja luritellaan ihan kiitettävään malliin, elokuva etenee hyvin ja jättää hyvän mielen. Leffasta en kuitenkaan saanut samanlaista intoa kuin edellisestä Annie-kokemuksesta, mutta se ei tee rainasta huonoa. Suosittelenkin elokuvaa kaikille kevyiden musikaalien ja onnellisten loppujen ystäville.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

Postaus on hyvä lopettaa Annien tunnuskappaleeseen “Tomorrow”. Sen myötä mekin saamme uskoa kaikkeen hyvään ja ihanaan ja siihen, että huominen on taatusti tätä päivää parempi.

Into the Woods – Metsään

Musikaali Into the Woods esittelee useita eri syitä olla poikkeamatta siihen lähimetsään lähiaikoina. Teemallisesti elokuva keskittyy kertomaan leipurin (James Corden) ja hänen vaimonsa (Emily Blunt) toivetta saada oma lapsi. Se onnistuu naapurissa asuvan noidan (Meryl Streep) avulla, jos leipuri vaimoineen vaan toteuttaa noidan toiveet saada itselleen lumivalkoinen lehmä, verenpunainen viitta, kultainen kenkä ja maissintähkän väriset hiukset. Näiden noidan asettamien toiveiden kautta leipurin ja hänen vaimonsa tarinaan sekoittuvat mukaan Punahilkka (Lilla Campbell) ja susi (Johnny Depp), Jaakko (Daniel Huttlestone) pavunvarsineen, Tuhkimo (Anna Kendrick) prinssinsä (Chris Pine) ja Tähkäpää (MacKenzie Mauzy) oman prinssinsä (Billy Magnussen) kanssa.

Mukana on niin sekasotkuista seikkailua, että katsojaa auttaa, jos hän on lukenut satukirjansa hyvin ja hyväksyy sen tosiasian, että kaikki muuttuu siitä toiseen suuntaan. Into the Woods on aikuisille suunnattu satu, joka käsittelee syvällisempiä teemoja satuhahmojen takana. Kotisohvapsykologin näkökulmasta oman osuutensa saavat vastuun pakoilu, vastuun ottaminen ja sitä kautta kasvaminen, vanhempien ja lapsien väliset suhteet sekä toiveiden toteutuminen niihin liitttyvine seurauksineen. Sitä pitäisikin olla varovainen mitä oikein toivoo… I wish… I wish… I wish….

Näyttelijät tekevät hyvää työtä niin laulun lurituksien yhteydessä kuin roolihahmoissaankin. Tämä on aina mieluinen yllätys, vaikka on tunnustettava, että prinssien esittämän Agony-kilpalaulun kohdalla nauroin niin kovasti, että melkein tipuin penkiltä. Ehkäpä se paidan auki repäiseminen oli se viimeinen tikki, joka piti hekotusta sisällä. Tämä jätti myös pohtimaan sitä, että oliko elokuvaa / musikaalia tehty enemmän kieli poskessa kuin keskellä suuta. Aihetta oli selvästi lähestetty riittävällä vakavuudella, mutta sitten taas toisissa kohdissa kaikki selväjärkisyys ja vakavuus loisti poissaolollaan. Tuolloin olisi ihan yhtä hyvin voinut kuvitella näyttelijäporukan räjähtävän nauruun kaiken keikistelyn keskellä.

Musikaalille on kuitenkin nostettava hattua, sillä se on nyt vihdoinkin saatu valkokankaalle. Yritystä sinne etsittiin jo yli 20 vuotta sitten, jolloin ehdokkaita leipuriksi vaimoineen olivat muun muassa Goldie Hawn ja Robin Williams sekä noidaksi Cher. Suden viittaa soviteltiin Steve Martinin päälle ja Jaakon äitinä piti olla Roseanne Barr. 1990-luvun lopulla yritettiin uudestaan. Tällä kertaa koelukua ja lauluja esittivät muun muassa Billy Crystal, Meg Ryan ja Susan Sarandon. Ja nyt vihdoinkin ollaan täällä. Musikaaleja ei liikaa valkokankaalla nähdä, ne tuntuvat menevät ja tulevan, mutta on aina yhtä mukavaa niitä katsella ja kuunnella. Into the Woods -musikaalielokuva perustuu Mr. Stephen Sondheimin Broadwayllä pyörineeseen musikaaliin. Ohjauspuikoissa tahtia on löynyt Mr. Rob Marshall, joka kuitenkin jollakin tavalla onnistuu pitämään koko pakettia käsissään ja saamaan aikaan selvemmän kokonaisuuden kuin miehen edellinen alan teos: Nine.

Musikaalien lisäksi myös satumaailma saa hyvää jatkoa Into the Woods -leffasta. Valkokankaalla on nähty muun muassa ihastuttava The Princess Bride, Hannu & Kerttu, Lumikkia parissa yhteydessä, Punahilkkaa eri muodoissa, Jaakko ja pavunvartta, Tuhkimoa sekä tietenkin Ruususen pahis Maleficent. Enkä usko näiden tarinoiden vielä nähneen loppuaan. Satuja on paljon, Grimmin veljekset ovat olleet aikoinaan työteliäitä ja katsojia varmasti riittää mielenkiintoisille sovituksille. Ja onhan se oikeasti ihastuttavaa, että välillä tehdään selvästi aikuisille suunnattuja satuja, joissa ei aina tarvitse olla sitä pakollista ”very happy end” -teemaa.

Varo mitä toivotwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
sillä toteutuneen toiveen kanssa voi olla vaikeampi elää kuin pelkän toivekuvan. Into the Woods on mielenkiintoinen elokuva, joka on tasokkaasti toteutettu. Sen näyttelijäsuoritukset sopivat hyvin kohdalleen, tarjoavat riittävästi myönteistä elokuvakokemusta (katson varmaan puhki tuon Agony-videon) ja saavat katsojan miettimään, että mitenkäs se tietty satu oikeasti menikään. Elokuva huokuu myös perinnettä teatteriesitykselle, mitä olisi ehkä saanut hieman enemmän revitellä. Lavasteissa ja liikkumisvarassa on varmasti enemmän tilaa valkokankaan puolella kuin teatterissa. Mutta tällä kertaa näin. Suosittelen Into the Woods -elokuvaa kaikille satujen ystäville, jotka haluvat nähdä ja kuulla mitä satuhahmojen mielessä oikein oikeasti on mahtanut liikkua matkalla mummolaan tai torille lehmää myymään. Ja kuten sanottu, kannattaa olla varovainen sen kanssa mitä oikein toivoo....
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.
international
site-map

Walking on Sunshine – Auringonpaisteessa käveleminen

Häät, hyvä musiikki ja kilpakosinta vaikuttavat muodostavat hyvän elokuvan pohjan. Tai ainakin tätä mieltä on Walking on Sunshine -elokuvan tekijät. Siinä Taylor (Hannah Arterton) joutuu toteamaan, että hänen sisarensa Maddie (Annabel Scholey) on menossa naimisiin Taylorin suuren rakkauden Rafin (Giulio Berrutti) kanssa. Mukaan soppaa tulevat vielä hämmentämään Maddieen ihastunut Doug (Greg Wise) ja Taylorin paras ystävä Elena (Leona Lewis) omine uutisineen.  Joten kyllähän tässä vaiheessa jo tiedetään, miten leffa oikein loppuu.

Mamma Mia – elokuvamusikaali lienee saanut tämän aikaiseksi ja en valita kovinkaan paljon. Musiikki oli mukaansa tempaavaa, mieliala iloinen ja lauluja teki mieli hoilottaa aina välillä mukana. Tätä olisi kiva päästä katsomaan sing-a-long -esitykseen. Nyt valkokankaalla kuullaan sankarien ja sankarittarien esittävän 1980-luvun hittejä kuten Holiday, Girls Just Want to Have Fun, Wake Me Up Before You Go-Go. Mamma Mian tavoin niillä rakennetaan  elokuvan juonta jo korvataan dialogia yhtä kiitettävästi. Ja Mamma Mia -elokuvan tavoin tätäkin leffaa katselee mielellään, lauraa lurittelee ainakin mielessään ja salista poistuu suhteellisen hyväntuulisena. Ja edelleen Mamma Mian tavoin  tätäkin elokuvaa katsellessaan ja kuunnellessaan tuntee jonkinsortin myötähäpeää hieman heikompien laulajien aukoessa suutaan. Jos ei muuta, niin Walking on Sunshine ainakin todistaa, että pelkkä hyvä kroppa ja naamataulu ei välttämättä kanna elokuvaa kovin pitkälle.

Mutta jos unohdetaan liiallinen kriittisyys, kotikutoisuuden tunnelma ja harrastelijateatterien kokoontumisajot on myönnettävä, että Walking on Sunshine ainakin yrittää kovasti tehdä iloista vaikutusta. Kaiken kotikutoisuuden keskellä se tarjoaakin hetkittäin hyviä ja viihdyttäviä juonenkäänteitä, nauramisen mahdollisuuksia ja kaikkiin kesäleffoihin kuuluvaa onnellista loppua. Satujen onnellisiin loppuihin haluaa uskoa niin kovasti aina tähän vuodenaikaan.

Kesäfiiiiliiiiswww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Walking on Sunshine hoitaa hommansa ollen viihdyttävä, kevytjuoninen ja runsaslauluinen. Leffa sopii varmasti kaikille 1980-luvun musiikista pitäville ja niille, jotka haluavat katsella kauniita maisemia. Myös paikkakunta Apulia näyttää parhaita puoliaan ja herättelee matkakärpästä. Pirteästä yrityksestä huolimatta Walking on Sunshine ei yllä Mamma Mia elokuvamusikaalin tasolle, vaan vaikuttaa välillä harrastelijateatterimaiselta toiminnalta ja flash-mobeilta. Elokuva olisi saanut viettää enemmän aikaa leikkaamossa tuunauksen kohteena, jolloin siitä olisi myös voitu saada enemmän irt kevyen juonen ja kauniiden naamojen lisäksi. Mutta kesäleffakategoriassa filmi pärjää ihan sopivasti. Kun ei odota paljon, ei myöskään pety paljon. Toivottavasti kaikki mukana olleet näyttelijät pärjäävät paremmin seuraavissa elokuvissaan.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.
service
jobs

Les Misérables – Kurjat

les-miserables-movie-poster-11

Kurjat-elokuvalta voi odottaa paljon jo pelkän ohjaajan ansiosta. Mr. Tom Hooper toi Oscarin kotiin edellisestä työstään, King’s Speech (2010), ja nyt kun kyseessä on Mr. Viktor Hugon aikoinaan kirjoittama tuhatsivuinen klassikko Les Miserables (1862) massiivisella tähtikaarrille kuorrutettuna, voi lähes kuulla hollywoodlandian lähettelevän ohjaamiskutsukirjeitä Mr. Hooperin suuntaan. Mutta päättäköön jokainen katsoja itse, miten hyvin ohjaaja oikein on onnistunut työssään.

Mr. Hooperin ohjaustyyliä voi varmaankin kuvata parhaiten hyppynä kuvattavaan aikakauteen, sillä niin intessiivisesti hän pyrkii autenttisuutta aina elokuvissaan tavoittelemaan. Toinen Mr. Hooperille tyypillinen piirre vaikuttaa olevan fyysisen tilan antaminen tarinalle, vaatii se sitten kameran viemistä niin lähellä näyttelijää, että katsoja näkee nielurisojen takapuolelle tai fyysisten etäisyyksien kuvaamista roolihenkilöiden välillä. Hyvistä ohjauslahjoistaan huolimatta on tunnustettava, että Mr. Hooperilla on aikamoinen urakka yleisön vakuuttamisessa, sillä valkokankaalle sovitettu Kurjat-musikaali on ollut enemmän tai vähemmän työn alla aina 1980-luvulta lähtien. Vakuuttamishaasteita huolimatta tai juuri niidne vuoksi,  Mr. Hooperin elokuvissa mennään draamallisesti sata lasissa eteenpäin, tai sitten ei liikuta metriäkään vaan luotetaan enemmän läsnäolon voimaan. Kumpaakin näistä on tarjolla valkokankaalla Les Misérablesin tyyliin.

les-miserables-trailer-uk

Les Miserables -musikaalielokuvan pääosassa on ranskalainen Jean Valjean (Hugh Jackman), joka jättää ilmoittautumatta ehdonalaisvalvojalleen oltuaan vankilassa 19 vuotta leipävarkauden vuoksi. Valjean pyrkii luomaan itselleen uuden ja hyvänlaatuisen elämän uuden identiteetin alla. Se ei kuitenkaan estä poliisivoimien sinnikästä etsivää Javertia (Russell Grove) ryhtymästä takaa-ajoon. Tämä takaa-ajo ja Valjeanin pyrkimykset parantaa myös traagisen Fantinen (Anne Hathaway) ja hänen tyttärensä Cosetten (Amanda Seyfried) elämää ovat elokuvan keskeiset teemat. Ajalisesti kaikki sijoittuu vuoden 1832 Pariisiin, mistä on luksus aika kaukana ihmisten normaalissa arjessa. Jotta kaikki ei olisi vain kissa-ja-hiiri leikkiä ’rosvojen ja poliisien’ välillä mukaan sivujen väliin ja nyt valkokankaalle on sijoitettu myös perinteistä kolmen koplan rakkausdraamaa Cosetten, Eponinen (Samatha Barks) ja Mariuksen (Eddie Redmayne) välille. Humorista sävytystä traagiselle tarinalle puolestaan tuovat taidokkaasti herrasväki Mr. Thenardiernina (Sasha Baron Cohen) ja hänen vaimonaan Madame Thenardierina (Helena Bonham Carter).

1.162213

Musikaaleista tehdyt elokuvat ovat jonkinlainen riski. Ne voivat onnistua totaalisen hyvin tai mennä totaalisesti penkin alle, jolloin ohjaaja voi pyrkiä poistamaan ne omasta CV:stään. Musikaalisia mieleeni pullahtaneita esimerkkejä kummastakin suunnasta löytää varmaankin seuraavasta listasta: West Side Story (1961), My Fair Lady (1964), Hello, Dolly! (1969), Crease (1978), Annie (1982), Chorus Line (1984), Evita (1996), Chicago (2002), Hairspray (2007) ja Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street (2007). Kumpaan kategoriaan nämä sitten sijoittaa, jää jokaisen katsojan itsensä päätettäväksi. Les Misérablesin kohdalla ohjaaja Mr. Hooper on pystynyt tuomaan valkokankaalla yhteen kummastakin taidemuodosta (elokuvasta ja musikaalista) parhaat puolet. Tämä siitäkin huolimatta, että nyt kuullut lähes 50 kuultua laulua muistuttavat ikävä kyllä liian paljon toisiaan ja sieltä ei juuri montakaan jää päähän soimaan (ehkäpä näin on onneksi). Näyttelijät kuitenkin hypähtävät laulu-vuorosanojensa sisään ihan kiitettävällä tavalla. Ja suurin osa heistä jopa ihan onnistuu tässä. Ms. Hathaway ja Mr. Crowe yllättävät erittäin myönteisesti, eikä Mr. Crowen laulutaito todellakaan ole mitään mylvintää, vaan myönteistä rooliin sopivaa esitystä. Minä tykkäsin 🙂

les-miserables-film-hathaway

Elokuvaa on arvostettava siitä yrityksestä, että näyttelijät laulavat omat laulunsa suoraan valkokankaalle. Niitä ei äänitetty jälkikäteen tai käytetty sijaisääniä, vaan se mitä kuulet laulun lurituksena, on todellakin näyttelijän omaa dialogia – nyt vain musikaalisemmin esitettynä. Tunneilmaisujen kirjon puolesta tämä on varmasti järkevämpi vaihtoehto kuin kuvitella laulavansa sydäntä särkevästi ja näyttää samalla siltä. Ehkä tämä erilainen lähestymistapa, tai sitten mahdollisuus päästä osaksi Kurjat-elokuvaa, sai monet tähtöset tavoittelemaan roolia elokuvassa X-factor tyylisen karsinnan kautta, missä näyttelijät koittivat laulaa toisiaan suohon. Ms. Hathawaylle menetettyä Fantinen roolia tavoittelivat kuulemma myös daamit Amy Adams, Jessica Biel, Kate Winslet ja Marion Cotillard. Samoin Ms. Samatha Barskin Eponine-roolin perässä olivat  daamit Scarlett Johansson, Rachel Wood, Lea Michele ja Taylor Swift. Herrojen Crowe ja Jackman kohdalla kyse lienee kuitenkin ollut laulutaitoa enemmän ehkä siinä, minkälainen parivaljakko on riittävän uskottava ottamaan toisistaan mittaa valkokankaalla.

les-miserables

Elokuva on ansainnut varmasti jokaisen mahdollisen ehdokkuutensa. Mutta onko se sitten se vuoden paras elokuva, siitä voidaan olla montaa mieltä. Leffa oli toki hyvä, viihteellinen ja koskettava, mutta …. itse antaisin palkinnon valua jonnekin toiseen suuntaan, sillä ainakin minun kohdaltani se lopullinen järisyttävä kokemus jäi saamatta. Les Miserables yrittää olla surullinen, surullisempi ja surullisin ja ennenkaikkea tästä osasta koittaa pitää huolen Fantine yrityksillään elättää Cosettea. Toisaalta vaikka olen itse aikamoinen itkupilli elokuvissa, johtuen varmaankiin liiallisesta heittäytymisestä niiden tunnemaailmaan, poistuin lähes silmät kuivana kuin kärpänen Saharassa salista. Tipan vain silmäkulmaan lopun kuolleiden aamukoiton kuoroesityksen kohdalla. Se oli aika massiivisista katseltavaa ja kuunneltavaa, musiikki todellakin hoitaa hommansa asiallisesti kotiin.

Les-Miserables-Still-les-miserables-2012-movie-32902319-1280-853

Suhteellisen onnistunut musikaaliwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Ohjaaja Mr. Hooper itse piti elokuvan tavoitteena saavuttaa samanlaista sydämen sopukoiden herättämistä kuin King's Speech teki aikoinaan älylllisesti tai ideologisesti. Ja kyllä tässä on onnistuttu kiitettävästi. Les Miserables on draamallinen musikaali sosiaalisesta epätasa-arvosta, perheiden hajoamisesta, epäoikeudenmukaisuudesta ja anteeksiantamisesta tavalla, joka saisi myös kirjan kirjoittajan Mr. Hugon ylpeäksi teoksestaan. Valkokankaalla kuullaan noin 50 lauluesitystä tarinaan upotettuna, joten kuultavaa näkemisen lisäksi kyllä riittää sillä ohjaajalla vaikuttaa olevan mottona myös, että enempi on parempi. Herkkisten kannattaa varata runsaasti nessuja mukaan, sillä niiden kulutus nousee useamman kerran huippuunsa elokuvan aikana - ainakin kanssa katsojien nyyhkytyksestä päätellen. Elokuva arvioinnin näkökulmasta on todettava, että Les Misérables kyllä hoitaa tehtävänsä viihdyttävänä leffana, mutta ymmärrän kyllä hyvin myös niitä, jotka tälle eivät lämpene. Suosittelen elokuvaa kaikille Mr. Hugon kirjallisuuden ja musikaalien ystäville sekä niille, jotka haluvat nähdä mistä tässä kaikessa mainostamisessa on oikein ollut kyse. Elokuvaa pidän itse vaikuttavana juuri live-laulannan kautta, mutta se ei ikävä kyllä kanna omassa mielessäni niin pitkälle, että leffasta jaksaisin enempää innostua.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

LesMis_rables_2446250b

 

Rock Of Ages

Rock of Ages elokuva perustuu saman nimiseen Broadway hittimusikaaliiin, joka puolestaan on saanut innoituksensa Mr. Chris D’Arienzon kirjallisesta teoksesta. Musikaali, kuten nykyinen elokuvakin, rakentuu klassisen rokin hittikappaleiden ympärille (- paluu menneisyyteen musikaalisesti), joiden avulla sitä viedään eteenpäin. Musikaalisssa musiikkia kuullaan muun muassa Poisonilta, Twisted Sister:ltä, Bon Jovilta, Whitesnakelta, David Lee Rothilta ja Europelta (kuka muistaa vielä ne massiiviset tuulikoneen tahdissa liehuvat tukat, puhumattakaan siitä järkyttävästä määrästä hiuslakkaa, joka niiden kampausten ylläpitoon tarvittiin?!). Musikaalisen todellisen luonteen, all talking – all singing – all dancing, näkökulmasta Rock of Ages joustaa kuitenkin taiteellisissa vapauksissa keskittyen lauluihin ja lavaesiintymiseen tarinallisen juonnon sijasta. Toki laulut sitten perinteisesti kuvaavat lurittajansa olotilaa paremmin kuin tuhat lausuttua sanaa.

Musiikin, tanssin ja laulun esittämisessä valkokankaalla vaikuttaa olevan oma viehätyksensä. Siitä todistaa sen siellä sinnikäs pysyminen. Toiset niistä onnistuvat luomaan paremman vaikutuksen kuin toiset, mutta kaikki varmasti jättävät oman jälkensa tähän tyylilajiin. 2000-luvulla meitä ovat ihastuttaneet muun muassa Moulin Rouge! (2001), Chicago (2002), Dreamgirls (2006), Hairspray (2007), Sweeney Todd: The Demon Barber of Fleet Street (2007), Mamma Mia! (2008), Nine (2009), Burlesque (2010) ja mieli tekisi lisätä listaan vielä Fame (2009) ja Footloose (2011), vaikka ne eivät varsinaisia musikaaleja olletkaan. Lisää tanssia, laulua ja musiikkia on luvassa tulevaisuudessakin. Itse odottelen mielenkiinnolla uusinta sovitusta Viktor Hugon Les Misérables tuotoksesta.

Vuoteen 1987 sijoittuvavassa Rock of Ages elokuvassa Hollywoodiin saapuu tähteydestä haaveileva Sherrie (Julianne Hough). Pienten alkuvaikeusten jälkeen hän päätyy tarjoilijaksi ihailemalleen rock-clubille Bourbon Roomiin. Siellä työskentelee myös rokkitähteydestä haaveileva Drew (Diego Boneta). Elokuvan varsinainen pääjuoni kulkee eteenpäin laulujen avulla, koskien juuri näiden kahden nuoren elämää. Mukana siihen omalta osaltaan ovat kuitenkin vaikuttamassa Bourbon Clubin omistaja Dennis (Alec Baldwin) ja hänen työtoverinsa Lonny (Russell Brand). Soppaa sekoittavat myös Stacee Jaxx (Tom Cruise) ja hänen managerinsa Paul (Paul Giamatti) sekä Rolling Stonesin reportteri Constance Sack (Malin Akerman). Jotta tarina saisi myös aikuisempaa mielenkiintoa (??) mukana on tarina siitä, miten rock-n-roll koetaan nuorisoa paaduttavaksi. Elokuvassa tämän aiheen voimakkain puolesta puhuja oli pormestarin vaimo Patricia (Catherine Zeta-Jones). Tämän kaiken sopan keskellä voikin katsoja sitten pohtia, että kuka teki mitä ja miksi ja mihin tähän tilanteeseen oikein päädyttiin.

Rock of Ages rainassa Arsenal bändin solisti Stacee Jaxx (Tom Cruise) lupaa sytyttävänsä paikan tuleen (I will light this place on fire) ja ainakin nahkahousuissa rinta rottingilla keikkuloimisen yhteydessä hän onnistui räjäyttämään nauruhermoni, eikä sitä rauhaan jättänyt myöskään Mr. Baldwinin lauluesitykset. Kiitokset herroille tästä. Ihan ensimmäiseksi en olisi laittamassa kumpaakaan arvon miehistä laulurooliin, muuten kuin totaaliseen parodiaan. Mutta kaikkea pitää näköjään kokeilla ja nyt Tomppa pääsee vetämäänklassikoita muun muuassa Bon Jovilta, Poisonilta ja Foreignerilta elokuvan Rock Of Ages myötä. Mr. Cruisen musikaalista antia on kuvattu sekoitukseksi Axl Rosesta, Keith Richardista ja Jim Morrisonista. Aikamoisia esikuvia, joiden tasolle itse en miehen esitystä kyllä nostaisi. Tompan kannattaa jatkaa edelleen näyttelijän, ei muusikon, päivätyössä.

Sen sijaan Rock of Ages antaa sopivasti tilaa sen musikaalisesti lahjakkaille nuorille tähdille Ms. Houghille ja Mr. Bonetalle. Ms. Hough on varmasti tunnetumpi aavan meren tuolla puolen country-lauluistaan ja tanssitaidoistaan paikallisesta Tanssii Tähtien kanssa-sarjasta. Tässä blogissa häntä on tavannut Footloose (2011) elokuvan parista. Mr. Boneta puolestaan on todellinen löytä laulajalaarista. Näyttelemisen kokemusta komistus on hankkinut muun muassa meksikolaisesta saippuaoopperasta, mutta mies osaa myös oikeasti laulaa. Joten on vaikea sanoa, kumpaan suuntaan toivoisin hänen kallistuvan: valkokankaalle vai äänitysstudioon. Ehkä vain tyydyn olemaan samaa mieltä, että Mr. Boneta voi pitää uutena mielenkiintoisena tulokkaana.

Paluu 1980-luvullewww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
tavalla, joka sai minut laulaa rallattelemaan yhdessä tuttuja biisejä valkokankaan sankarien kanssa, sekä samalla nauramaan kaksinkerroin sille, millaista elämä on ollut joskus kauan sitten. Ei paha, todellakaan. Mutta asiaan.. elokuva arvioinnin näkökulmasta Rock of Ages ei ikävä kyllä kerää suuria massoja jo pelkän tyylilajinsa -musikaalin- vuoksi. Sillä elleivät muut 1980-lukua fanittavat tai mielenkiinnosta Tompan laulutaidosta kiinnostuneita suuntaa leffasaliin, niin tilaa piippuhyllyllä kyllä löytyy. Se on todella sääli, koska ensi rakkauden huumaa, särkyneiden sydänten tragediaa ja historian siipien havinaa oli todella kiva seurata. Sekä tietenkin kuunnella niitä ikimuistoisia kappaleita. Elokuvan laulusuoritukset ovat järjestään suhteellisen hyviä tai ainakin kovasti hilpeyttä herättäviä. Ja tiedoksi, ei se Tomppa mikään kiihkeä kimittäjä ole, vaikka en suosittele hänelle laulu-uraa. Sen sijaan olisin toivonut kuulevani edes yhden kunnon esityksen Mr. Brandilta (paras feikkirokkari ikinä!! Go Infant Sorrow!!), mutta nyt oli tyytyminen tähän. Jos edes mietit leffan näkemistä, niin suosittelen todellakin sen katsomista. Luvassa on hurttia huumoria, hyviä nauruja ja ikimuistoista musiikkia. Itse voisin suunnata katsomaan uudestaan vieläpä täysin musikaalisista syistä..ja samalla saisivat nuo nauruhermot lisää harjoitusta...
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

Musikaalisesta näkökulmasta Rock of Ages esittelee mielenkiintoisella tavalla musiikkimaailmassa tapahtunutta muutosta 1980-luvun lopulla. Jännää on se, että 1980-lukua muistellessa mieleen tulee massiiviset olkatoppaukset, permanentit ja Dallas-Dynastia-ohjelmat. Sen sijaan sen ajan musiikillisen tyylin vaikutuksesta vaietaan. 1980-luvulla perinteisen rock-n-roll musiikin varpaille alkoivat tosiaan astua teinipop-musiikki. Walkmaneissa kulutettiin puhki varmaankin satoja Michael Jacksonin, Madonnan, New Kids on the Blockin, Lionel Richien, Bon Jovin, Whitney Houstonin ja Tina Turnerin kappaleita. Niistä rock-henkisyys oli suhteellisen kaukana tyylin lähennessä tanssimusiikkia. Ja kyllä, noiden artistien joukosta löytyy myös omassa kasettisoittimessani soineita esiintyjien biisejä. Pehmolle poikabändi-tyyliselle lallatukselle vastaan sentään yrittivät laittaa glam-rock tyyliset yhtyeet, joista mieleen palautuu muun muassa Twisted Sister, Poison, Whitesnake, Guns-n-Roses, Aerosmith ja Alice Cooper. Rock never dies!

Ne, jotka eivät mene leffaa katsomaan, voivat silti virittää itsensä sen tunnelmaan seuraavien kappaleiden kautta….kyllä se oma suosikki tuosta listasta varmasti löytyy edellä mainittujen kappaleiden lisäksi….

  • ”Just Like Paradise/Nothin’ but a Good Time”
  • ”Sister Christian”
  • ”Too Much Time on My Hands/We Built This City”
  • ”I Wanna Rock”
  • ”We’re Not Gonna Take It”
  • ”More Than Words/Heaven/To Be with You”
  • ”Waiting for a Girl Like You”
  • ”Wanted Dead or Alive” –
  • ”I Want to Know What Love Is”
  • ”Cum On Feel the Noize/We’re Not Gonna Take It (Reprise)”
  • ”Harden My Heart/Shadows of the Night”
  • ”Here I Go Again”
  • ”The Final Countdown”
  • ”Any Way You Want It/I Wanna Rock (Reprise)”
  • ”High Enough”
  • ”I Hate Myself for Loving You/Heat of the Moment”
  • ”Hit Me with Your Best Shot”
  • ”Can’t Fight This Feeling” –
  • ”Every Rose Has Its Thorn”
  • ”Keep on Loving You”
  • ”Oh Sherrie”
  • ”The Search Is Over”
  • ”Renegade”
  • ”Don’t Stop Believin'”