Kasvojen ja kylien dokumentti keskittyy seuraamaan anonyyminä pysyttelevää katutaitelijaa JR:ä ja ranskalaisen elokuvan grand old ladya Agnès Vardaa. 34-vuotias kohtaa 89-vuotiaan ja yhdessä he lähtevät autolla matkustamaan ympäri Ranskaa. Paikan päällä mielenkiintoisissa kohteissa otetaan kuvia ihmisistä ja liimataan ne seinään. Tässäpä tämä ydinkokonaisuudessaan.
Dokumentin juoni ei siis revittele suuntaan eikä toiseen. Se ei avaa JR:n salaista identiteettiä tai kerro juuri mitään Ms. Vardan elokuvallisesta menneisyydestä. Kumpaankin näistä olisi ollut kiva saada edes vähän enemmän otetta. Mutta nyt tässä saa tyytyä vain wikipediaan ja muihin nettilinkkeihin. Dokumentissä nimittäin todellakin vain ajellaan autolla paikasta A paikkaan B ja kuvataan ihmisiä. Jollakin ihmeen tavalla tätä oli kuitenkin hypnoottisen herttaista seurata. Ja dokkari vei mukanaa. Ehkäpä eniten valokuvataiteen toteuttamisen merkeissä. Joten kun leffasalista poistuin ja kuulin toisen kanssakatsojan toteavan, että olipa tosi jännä elokuva mieleni teki kysyä, että mistä kohtaa? Olimmeko kenties eri elokuvissa, koska itse en bongannut rainasta sitä ”jännää” kohtaa, ellei sellaiseksi lasketa Ms. Vardan innokkuutta nähdä JR:n lasien taakse. Mutta jännää… njäh, ei ollut todellakaan.
Jännittävyyden sijaan leffa oli hyvin hypnoottinen isoille seinille / pinnoille liimattavien kuvien toteuttamisessa. Parivaljakon tyyli ja keskinäinen sanailu toi näille isoille valokuville lisää syvyyttä, samoin kuin varmasti niissä mukana oleville ihmisille. Ja tässä kohtaa harmittaa hieman se, että en ole päässyt paikan päällä mihinkään näyttelyyn äimistelemään JR:n massiivia kuvia eri aiheista. Ehkäpä tämä korjaantuu joskus, toivottavasti. Oman lisänsä tähän kuvien liimailuun toi potentiaalisten paikkojen bongailu. Tätä nykyä sitä katselee kaupunkikuvaansa ihan eri silmin.
Vaikka dokumentti keskittyykin JR:n ja Vardan etenemisen road-tripillä, niin elokuvan pääosaan nousevat kuviin päässeet ihmiset. Toki itse kuvaus- ja maalausprosessi ovat mielenkiintoisia. Mutta ihmiset kuvissa ovat elokuvan helmi. Sitä voi jokainen miettiä, että miltä tuntuisi jos oma naama löytyisi vaikka täällä Tampereella Taysin tai Siperian ulkoseinästä. Ahdistusta? Ylpeyttä? Jotain muuta, mitä? Vai olisiko sitä loppupeleissä vain tyytyväinen siitä, että ihmisyys olisi saanut seinätilaa kaiken maailman grafiittien keskellä. Ja ennen kaikkea siitä, että kuva on vain väliaikainen, koska voi luottaa syysmyrskyn vievän sen mennessään.
| Matka maaseudulle |    |
|---|---|
| ja siinä samalla ihmisen sisälle. Omalaatuinen parivaljakko Agnes Varda ja JR kiertävät Ranskan maaseutua autolla ja napsivat ihmisistä kuvia. Siinä samalla jokainen kuvauksen kohde saa mahdollisuuden olla oman elämänsä sankari. Tätä samaa tunnetta soisin kaikille. Ja vaika dokumentissä ei juuri tapahdu mitään maata mullistavaa, kummankaan taiteilijan elämää ei juurikaan avata niin suosittelen rainaa ihan kaikille. Se voitti ansaitusti Cannesissa parhaan dokumenttielokuvan palkinnon. Se on ihmisläheinen, yllättävän hyväntuulinen ja paljon tunteenpaloa sisältävä. Tämä on kaikki aika hyvin rainalta, jossa ei juuri tapahdu mitään. Omalta kohdalta jännittävyyttä en leffan aikana kokenut, mutta olkoon jokaisen katsojan kokemus omanlaisensa. Minä tyydyin ihailemaan massiivisia valokuvia seinillä. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Osastot: Dokumentti, Kevyttä katseltavaa, Leffat