Venäläinen kirjailija / kreivi Leo Tolstoy (1828 – 1910) tuotti elämänsä aikana runsaasti yhteiskunnallista ja uskonnollista kritiikkiä sisältävää materiaalia. Tunnetuimpia näistä lienee ovat Sota ja Rauha (1865 – 1869), Ivan Iljitšin kuolema (1886) ja Anna Karenina (1875 – 1877), joiden pitäisi löytyä myös suomennettuina versioina (joku edellä mainituista pitää kyllä oikeasti tietää). Kyse elokuvassa ei ole tällä kertaa kuitenkaan ole kirjan muuttamisesta elokuvaversioksi, vaan kreivi Tolstoy on päässyt omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan kertomaan valkokankaalla.
Elokuva Last Station – Viimeinen asema, kuvaa Leo Tolstoyn (Christopher Plummer) viimeistä elinvuottaan luovan kirjoittamisen ja tolstoilaisen liikkeen keskellä. Tolstoy, joka oli elämänsä ehtoopuolella hyvinkin yhteiskuntakriittinen mies, halusi elää yksinkertaista elämää, rakastaa vaimoaan ja tuntea olevansa hyväksi yhteiskunnalle antamalle sille jotain takaisin (esimerkiksi teostensa tekijänoikeudet), ei saanut täyttä ymmärrystä tähän pitkäaikaiselta (48 yhteistä vuotta) vaimoltaan kreivitär Sofja Andrejevnalta (Helen Mirren), joka puolestaan halusi puolustaa lastensa perintöoikeutta valtion valtaa vastaan.
Pelkistetysti juoni keskittyy Tolstoyn teoksien tekijänoikeuksiin. Kuka ne haluaa ja miksi, millaisia keinoja ihmiset ovat valmiita niiden saamiseksi käyttämään ja kenelle ne oikeasti kuuluisivat. Näiden kysymysten keskellä Tolstoy tuntuu itse olevan sätkynukke, joka kumartaa sinne, minne välillä pyllistää. Ja oikeasti hän haluaisi vain kirjoittaa, elää yksinkertaisuudessa ja rakastaa. Miksi elämän pitää olla niin vaikeaa?
James McAvoy joka näyttelee Tolstoyn yksityissihteeriä Valentin Bulgakovia joutuu tämän kaiken keskellä pohtimaan omaa tolstoilaisuuttaan ja sen ehdotonta toteutumista. Onko sitä oikeasti olemassa? Ja onko elämässä oikeasti suurempaa voimaa kuin rakkaus ja vapaus? Mr. McAvoy näyttelee naiivia ja ristiriitojen repimää Valentinia melkein käsin kosketeltavaksi.
Elokuvan nimen voi kuvitella liittyvän mystisesti siihen, että tapahtumat sijoittuvat Tolstoyn viimeiseen vuoteen – on tavallaan kuin viimeinen asema / pysäkki ennen kuolemaa, mitä vielä voi tehdä elämän pihistessä ihmisessä. Toisaalta sen voi hyvin myös kuvitella liittyvän siihen viimeiseen asemaan (Astapovo Etelä-Venäjällä), minne Tolstoy jäi sairastamaan ollessaan ”luovalla pakomatkalla” ja missä hän myös kuoli keuhkokuumeeseen.
Illan aikana pohdin pitkään myös sitä, miksi elokuvasta jäi jotenkin niin tutun makuinen olo. Ja luulen vihdoinkin keksineeni siihen syyn. Se oli kaikkea muuta kuin hollywood tai pinewood tuotantoa. Elokuva on saksalais-venäläisen yhteistyön tulos ja jollakin tapaa se etenee samanlaisessa rauhallisessa temmossa kuin esimerkiksi suurin osa vanhoista kotimaisista elokuvista koivumaisemineen. Painopiste toiminnan ja erikoistehosteiden sijasta on sujuvassa dialogissa, rakkauden ja sen rajoitteiden ymmärtämisessä ilman suurempaa höösäystä. Minä tykkäsin.
| Kannattaa katsoa |  |
|---|---|
| ja ei pelkästään sen historiallisen tapahtuman vuoksi. Tarina on hyvin todenmukainen ja ei lähde liikaa lavertelemaan sivupoluille, vaan pysyy hyvin pääasiallisessa juonessa kiinni. Pääosissa ovat vahvat näyttelijät, jotka osaavat tuoda tunneskaalansa avulla juuri oikeat vivahteet esille ja oikeaan aikaan lankeamatta silti ylinäyttelemiseen. Välillä tuntui siltä, että olisi mieli tehnyt hypätä valkokankaalle takomaan järkeä ihmisten päähän, tai lohduttamaan, kun tunneskaalat veivät niin vahvasti mukanaan. Mutta sekään ei ole se oikea syy katsoa tätä elokuvaa. Elokuva yksinkertaisesti oli hyvä, tasainen ja rauhallinen (slaavilaisista räväköistä luonteenpiirteistä huolimatta) ja hyvin esteettinen. Olo tämän elokuvan jälkeen oli pitkään hyvin seesteinen ja tyyni. Suosittelen. Samoin kuin sen pohtimista onko mitään suurempaa kuin rakastaa ja saada sitä vastarakkautta. Ja mitä kaikkea se tosi rakkaus loppujen lopuksi kestää. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Henkilöt: helen mirren, james mcavoy