Espanjalainen elokuva También la lluvia – sade kuuluu meille, pohditutti pitkään. Mietin lähinnä sitä, että uskallanko mennä sitä katsomaan vai en. Jo pelkkä ajatus siitä, että Mr. Gael Garcia Bernal yhdessä pääosassa porautuisi taas kerran aivojeni sisään samalla mässäilevällä tavalla kuin Blindness (2008) elokuvassa, oli riittävä syy pohdintaan. Mutta ei muuta kuin härkää sarvista ja leffaan sekä mukaan asenne, että jos ahdistus nousee huippuunsa, aina voi lähteä pois.
Elokuva Sade kuuluu meille kertoo elokuvan tekemisestä ja historian itseään toistavasta luonteesta. Elokuvaryhmä saapuu ydinjoukkonsa, ohjaajansa Sebastianin (Gael Garsia Bernal), tuottajan Coston (Luis Tosar) ja kuvaajiensa kanssa Cochabamban kaupunkiin Boliviaan tekemään elokuvaa Kolumbuksen maihinnousun vaikutuksesta paikalliseen intiaaniväestöön, sekä tuona aikana vaikuttaneista kahdesta merkittävästä papista Bartolomé de las Casas:sta ja Antonio de Montesinos:sta. Paikallisesta intiaaniväestöstä palkataan näyttelijät, joista erityisen tärkeään rooliin nousee Daniel (Juan Carlos Aduviri), jolla on merkittävä rooli niin nykyajassa oikeuksien ajamisessa kuin elokuvassakin intiaanipäällikkö Hatueyna, jonka Kolumbuksen konkistadori miehistö tappaa joukkomurhassa.
Sade kuuluu meille kaikille elokuvassa menevät keitot ja sopat sekaisin eri aikakausina tuttavalliseen tahtiin. Se pakottaa pohtimaan sitä, että onko mitään oikeasti muuttunut. Ja mistä sitä oikeasti välittää. Itse väänsin itkua niin elokuvan kuin tosielämän kuvauksissakin. Koskettavaa kamaa kaikin puolin, eikä vain siitä näkökulmasta, että Kolumbus ei sittenkään ollut niin pulmunen kuin länsimainen historia antaa ymmärtää. Samaa henkistä pahaa oloa jatkoin sitten oikeiden paikallisten avustajien keskuudessa. Omalle paikkakunnalle osuvaa ahdinkoa ei pääse karkuun, vierailija voi aina pakata reppunsa ja suunnata kotiinsa. Mutta ihmiset, jotka elävät paikan päällä eivät omaa samaa mahdollisuutta. Jotenkin en pysty välttymään elokuvan rinnastamisesta tästä näkökulmasta Slummien miljonääriin (2008), missä elokuvayhtiö tuli, palkkasi halvalla, teki leffan ja lähti – jättäen paikalliset näyttelijät oman onnensa nojaan. Trendi taitaa olla sama Sade kuuluu meille -leffan kanssa, ikävä kyllä. Mistä malli esimerkkinä voi pitää Mr. Aduvirin nimen puuttumista leffajulisteesta riittävän isolla kirjoitettuna!!
Elokuvan voi sanoa koskettavan siten kolmella eri tasolla. Ensinnäkin se esittää elokuvien parissa työskentelevien ihmisten vimman saada leffansa tehtyä – hinnalla millä hyvänsä. Tai oikeastaan mitä halvemmin, sitä parempi, koska taalat pitää kääriä aina kotiinpäin. Toiseksi se ottaa kantaa historiallisten tapahtumien toistamiseen vähemmistön keskuudessa. En itse ainakaan hyppisi riemusta, jos joku maa tulisi Suomeen ja sanoisi, että ’nyt nää on sitten otettu sen ja sen haltuun, koka me ollaan armollisia, jäätte henkiin orjina.’ Haloo!! Tätä ikävä kyllä tapahtuu yhä – mutta vähän stilisoidummassa muodossa. Kolmanneksi elokuva pyrkii esittämään yhden miehen kasvutarinan siitä, miten rahan ohjaamasta ajattelusta voi sittenkin suunnata kohti ihmisläheisempää ajattelua. Tämä muodonmuutos oli kyllä kaikista vaikein nieltävä koko leffan aikana. Siis oikeeasti, vaikka näin toivoisi tietenkin käyvän, se ei oikein vakuuttanut.
Ja nyt pieni katsaus historiaan ja sihen, miten niitä ihmisoikeuksia on oikein 1500-luvulla koitettu hoitaa…
Espanjalainen piispa ja teologi Bartolomé de las Casas johti omalta osaltaan intiaanien puolesta käytävää taistelua espanjalaista valtakoneistoa vastaan. Casasin ajatuksista on kuulemma lähtöisin niin sanottua La Leyenda negra (musta legenda), joka kuvasi konkistadorien raakaa ja orjuuttavaa asennetta paikallista väestöä kohtaan. Casasia pidetään usein yhtenä ihmisoikeuksien esi-isänä, koska hän pyrki vakuuttamaan valtaa pitäviä intiaanien samanlaisista ihmisoikeuksista kuin muillakin. He eivät ole vain eläimiä, jotka osaavat puhua, vaan tuntevia ja sielullisia ihmisiä.
Toinen elokuvassa viitattava dominikaani on Antonio de Montesinos. Hänelle on luettava kunniaksi ääneen sen sanominen omassa seurakunnassaan, mitä Casas yritti ajaa eteenpäin. De Montesinos uhkasi vuonna 1511 sunnuntain saarnassaan espanjalaisia konkistadoreita ja siirtolaisia vertaamalla heitä maantieroistoihin, jos he harjoittivat orjuutta. Jos Casasia voi pitää ihmisoikeuksien isänä, de Montesinos puolestaan sai aikaan Burgosin lait, joilla pyrittiin takaamaan paikalliselle intiaaniväestölle ihmismäisempi kohtelu.
Ja takaisin nykyaikaan….
Elokuvaan linkittyy hyvin reaaliajassa oleva Cochabamban ’vesisota’, missä monikansallinen Bechtel-yritysjätti nosti vesimaksuja vaatimattomat 300 % ja kielsi myös sadevesien keräämisen (siis oikeasti). Luonnollisesti asia johti mellakoihin ja niin sanottuun vesisotaan, joka sai aikaan verisen yhteenoton armeijan ja paikallisväestön keskuudessa. Bechtel joutui vetäytymään tilanteesta ja sai aikoinaan muodollisen 0.30 dollarin korvauksen Boliavialta. Yaku kuuluu kaikille!
| Historia toistaa itseään |  |
|---|---|
| ja ikävä kylllä vaikuttaa siltä, että emme ole oppineet ajan kuluessa yhtään mitään, muuta kuin uusia tapoja riistää toista ihmistä. Elokuva on kahminut merkittäviä mainintoja ympäri maailmaa, eikä se todellakaan ole yllätys. Leffa on vaikuttava, ja sen vaikuttavuus makaa kyllä paikallisen bolivialaisen näyttelijän Mr. Aduvarin pahoinpidellyillä hartioilla sekä muiden ei-ammattinäyttelijöiden niskassa. Elokuva hengittää heidän elämäänsä ja tekee siitä varmaankin sen vuoksi entistä koskettavamman ja itse asiassa Mr.Bernalin olisi voinut vaikka jättää kokonaan pois ta korvata toisella näyttelijällä. Samaa ei kuitenkaan olisi pystynyt tekemään Mr. Aduvirin kohdalla, jonka karisma kantaa leffaa eteenpäin voimalla. Vaikka elokuva koskettaa, itkettää, pohdituttaa, se ei jätä kauhean painostavaa tunnetta sisuksiin. Ehkä se on sääli, koska jos niin olisi, ihmiset voisivat käyttäytyä toisiaan kohtaan paremmin. Suosittelen leffaa kaikille pintaa syvempää ajatusta kaipaaville. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |