Outin Leffaopas

Nymphomaniac-elokuva jakautuu kahteen osaan, joista molemmat osat on saatu nyt valkokankaalle Suomeekin kaiken kansan paheksuttavaksi. Elokuvassa vanhempi herrasmies Seligman (Stellan Skarsgård) löytää kadulta heikkoon kuntoon pieksetyn Joen (Charlotte Gainsbourg) ja vie hänet kotiinsa parenneltavaksi. Hellän hoidon lomassa hän kyselee naisen elämästä ja Joe alkaa kertoa nymfomaanista elämäänsä syntymästä aina nykyaikaan. Luvassa on eräänlainen ripitys alkaen varhaisseksuaalisista kokemuksista, neitsyyden menettämisestä aina täysiaikaiseen rietasteluun. Ensimmäinen osa ’ Volume 1’ esittelee viisi eri jaksoa Joen elämästä (The Compleat Angler, Jerôme, Mrs. H, Delirium ja The Little Organ School), jotka keskittyvät seksuaaliseen heräämiseen, Joen roolissa nähdään tällöin nuori Stacy Martin. Toisessa elokuvassa  ’Volume 2’ käydään läpi seuraavat kolme vaihetta Joen elämästä (The Eastern and the Western Church (The Silent Duck), The Mirror ja The Gun), joiden painopiste puolestaan on yksinäisyyden ja itseinhon tunteissa.

Elokuvat voi katsella peräkkäin, tai sitten jakaa tätä urheilusuoritusta kahdelle päivälle, kuten minä tein. Ja on tunnustettava, että hieman se harmittaa. Sillä elokuvien jakaminen kahdelle päivälle katkaisee elokuvakokemusta. Joten suosittelen peräkkäisten lippujan hankkimista. Ja todellakin suosittelen elokuvien katsomista, sillä luvassa on paljon muutakin kuin paljasta pintaa.

Nymfomaaminen ensimmäinen osa herättelee katsojaa hitaasti. Ne, jotka luulivat päässeensä katsomaan rietastelua valkokankaalta tulevat jossain määrin pettymään, sillä sen sijaan luvassa on kahden aikuisen keskusteluja siitä, miten tähän tilanteeseen on tultu. Joen elämää on tiivistetty nätillä tavalla esitettyihin viiteen eri kohtaukseen, joissa kuitenkin sen jonkin suuremman etsiminen nousee seksiä suuremmaksi tekijäksi. Ohjaaja pääsee masennuksen ytimeen jo varhaisnuoruudessa pettymysten kautta ja päättää sen Joen sanoihin, että hän ei  tunne mitään. Samalta kyllä tuntui myös minulta ensimmäisen elokuvan jälkeen. Joeta tai hänen elämäänsä ei käynyt sääliksi, sitä ei pitänyt erityisen mielenkiintoisena, ei vain tuntunut miltään. Ehkä tämän vuoksi olisi ollut hyvä katsoa se toinen osa heti tähän perään. Mutta nyt yleensä Mr. von Trierin minussa aikaan saamat graavit ääritunteet loistivat poissaolollaan. Jos tämä oli näiden esityksien tarkoitus ja ohjaaja onnistui hyvin tavoitteessaan. Jos taas ei, niin tämä siistiin pullamössöön upottaminen ei todellakaan vakuuttanut. Ensimmäisen elokuvan kotimaiseksi kuriositeetiksi on mainittava, että Rapala on saanut siinä oman ikimuistoisen osansa. Hyvä Suomi, vaikka en kalastuksesta mitään ymmärräkään.  Nymfomaanin toinen osa ei myöskään saa oikein tuulta alleen, vaan teetä ja sympatiaa keskustelu jatkuu entiseen malliin. Siinä missä Joe etsii itseään, pyrkii inhomaan itseään niin Seligman pyrkii yhä kääntämään hänen olonsa päinvastaiseksi. Ja ehkäpä nämä Seligmanin esittämät kiinnekohdat muuhun elämään ovatkin sen masennuksen kuvauksen kanssa elokuvan kaikken mielenkiintoisinta antia.

Kaikille tirkistelymentaliteetin omaaville on hyvä tässä kohtaa sanoa, että vaikka elokuvan lyhyet seksikohtaukset käyvätkin aidosta ja ohjaaja on pyrkinyt näyttämään seksin sellaisena kuin se on, niin elokuvan kohtaukset on tehty kuvamanipulaatiolla. Näyttelijöiden päät on ’perinteiseen tapaan’ liimattu pornonäyttelijöiden kroppaan, toisten mukaan kyse on vain erikoistehosteita ja apuvälineistä. Mutta niin tai näin, niin ei se loppulosta muuta. Elokuvan ohjaajalta ja käsikirjoittajalta Mr. Lars von Trierilta ei voi odottaa mitään muuta kuin nyt nähtyä. Eikä seksin käsittely valkokankaalla myöskään ole uutta tai vierasta ohjaajalle. Hän aloitti seksuaalisesti virittyneiden teemojen esittämisen jo elokuvassaan The Idiots (1998), joka myös toimi aikansa ponnnahduslautana muille saman ajatusmaailman omaaville ohjaajille. Mr. Trier myös innostui tekemään omistamansa studion Zentropan kautta kolme naisille suunnattua pornoleffaa (Contance – 1998, Pink Prison – 1999 ja All About Anna – 2005). Porno aiheena kuitenkin laajan valtavirran elokuvissa on edelleen hieman kyseenalainen teema ja Mr. Trier joutui hieman hillitsemään halujaan ulkomaalaisten rahoittajien ärähdettyä aina siihen asti, kunnes Cosmopolitan lehden äänestyksessä vuonna 2009 todettiin Pink Prison yhdeksi maailman parhaaksi naisille suunnatuksi pornoleffaksi. Mr. Trier on mahtanut kokea vapauden tunnetta tässä kohtaa aika reilulla kädellä, sillä hänen seuraava seksuaalista teemaa käsittelevä elokuvansa olikin sitten suhteellisen raaka Antichrist.

Toisaalta ohjaaja on halunnut elokuviensa tuntuvan kiveltä kengässä ja sitä ne todellakin ovat. Itse en ole vieläkään päässyt yli ensikokemuksestani miehen elokuvaan Dogville. Se edustaa myös ohjaajan luomien naishahmojen arkkityyppiä, jossa nainen pääsee kokemaan omalla kohdallaan niin kaiken hyvän kuin pahan, onnentunteen ja petetyksi tulemisen. Mitään kultaista keskitietä Mr. von Trierin naisten maailmassa ei ole. Tämä on sinänsä myös mielenkiintoista, sillä lähes kaikista muista elokuvista poiketen maailman kaltoin kohtelemaksi tullut nainen ei myöskään alennu analysoimaaan kokemaansa vaan ottaa sen vastaan sellaisena kuin se on. Tässäkin elokuvassa Joe palautetaan ruotuu keskustelun aikana, mikäli hän alkaa analysoimaan. Luvassa on kuvausta, esitystä ja siinä pysymistä, ei sen pohtimista miksi tein niin tai näin. Asioiden selittely on täysin Seligmanin harteille.

Mr. Trierille on tyypillistä myös elokuviensa niputtaminen kolmen sarjoihin, vaikka katsoja ei näitä välttämättä yhdistäisi toisiinsa. Europa-trilogian elokuvat (Element of Crime – 1984, Epidemic – 1987 ja Europa – 1991) käsittelivät Euroopassa koettuja traumoja menneisyydessä tai tulevaisuudessa. Kultaisen sydämen kolmikossa (Breaking the Waves – 1996, The Idiots – 1998 ja Dancer in the Dark – 2000) kaikissa pääosassa olleilla naishenkilöillä oli hellä ja hento puoli, huolimatta siitä millaisia vastoinkäymisiä he kokivat. Kolmas trilogiapaketti käsitteli Yhdysvaltoja toivon ja mahdollisuuden paikkana. Poiketen edellisistä elokuvista tämän trilogian elokuvissa oli pääosassa sama hahmo, Grace. Trilogiasta valkokankaalle ovat päässeet toistaiseksi vain kaksi elokuvaa (Dogville – 2003 ja Manderlay – 2005), kolmannen (Wasington) odottaessa innoitusta.

Nymfomaani-elokuva lopettelee ohjaajan viimeistä trilogiaa. Se keskittyy masennukseen ja sen käsittelyyn. Trilogian kaksi aiempaa elokuvaa Antichrist (2009) ja Melancholia (2011) ovat tätä varmasti myös kriitikoiden mielestä, mutta Nymfomaanin sijoittaminen siihen voi aiheuttaa ongelmia kovin ahdasmielisille katsojille. Ne, jotka eivät masennuksen käsittelyä tästä leffasta bonganneet ja sen sijaan pitävät Mr. von Trieria henkisesti sairaana saavat varmasti kannatusta ajatuksilleen. Samaa sanottiin varmasti myös aikoinaan ohjaaja Mr. Pier Paolo Pasolinin elokuvasta Salò o le 120 giornate di Sodoma – Saló, Sodoman 120 päivää, joka nyt on kuitenkin lunastanut paikkansa taiteellisena kulttielokuvana. Itse kallistunut kuitenkin sen masennuksen käsittelyn puolelle, se nyt on vain saanut hieman erilaisen lähestymistavan.

Teetä ja sympatiaa

Nymfomaani on elokuva seksistä, joka ei ole kovin seksikästä. Tarina kyllä puhuu tässä hyvin puolestaan ja on ansainnut kaikki mahdolliset ikärajansa hyvin perustein. Toisaalta on myös helppo ymmärtää niitä, joiden mielestä elokuva on yksityinen tirkistely-show, johon on nimen vuoksi laitettu mukaan dialogia. Nyt on kun sitten päästy tästä seksiosuudesta ohitse, voikin rauhassa pohtia elokuvien toista sanomaa – masennusta. Elokuvat eivät anna mahdollisuuksia keskeytyksiin ja sitä kautta katsojan mieleen nouseviin kysymyksiin, vaan katsojan on vastaanotettava valkokankaalta alas valuva synkkäsävyinen draama. Varmaa niiden jälkeen on vain se, että ne eivät jätä ketään kylmäksi suuntaan tai toiseen. Nymfomaani-elokuva ei tästä kuitenkaan itse piittaa, ohjaajan elokuville tyypillisesti se ei kosiskele katsojaa, vaan tarjoaa asiat sellaisena kuin Mr. Von Trier haluaa. Elokuva tekee monta asiaa samanaikaisesti, se ällöttää, kiehtoo ja esittää mielenkiintoisen riippuvuussuhteen sekä sovittaa tämän kaiken keskelle masentuneen naisen. Suosittelen leffapakettia kaikille Mr. Von Trierin elokuvien ystäville ja masennuksesta kiinnostuneille. Valkokankaalla on luvassa rajua kauneutta, mustaa huumoria ja pornoa, joka joskus vuosien päästä voi saavuttaa halutun klassikon arvonsa, mutta siihen on taatusti vielä matkaa. Nymfomaani on mielenkiintoinen elokuva, joka ei kuitenkaan tällä kertaa tuonut mitään ääritunteita tämän katsojan päähän, mutta se ei taas estä leffaa olemasta hyvä ja katsomisen arvoinen. Parhaimmaksi anniksi omalla kohdallani nousivat Seligmanin jorinat, jotka osoittivat, että kaikki kokemasi voidaan soveltaa johonkin.

Overall
Kokonaisarvosana.