VALIKKO
mail
jobs

Melancholia – Melankolia

Tanskalainen elokuva elää ja voi hyvin, eikä muutosta tähän trendiin vaikuta tulevan myöskään Melankolia elokuvan myötä. Ennen mitään muita sepustuksia on tähän alkuun kirjoitettava ’varoituksen’ sananen. En suosittele elokuvaa sellaisille ihmisille, joiden mielenterveys on kääntynyt pakkasen puolelle. Elokuvan konkreettisesti esittelemä masennus ja sen vaikutus ihmisen toimintakykyyn voi sitten syödä ne loputkin jaksamishalut ja lisätä sitä pohjattomuuden tunnetta ennestään. Jos taas oma pääkroppa on kunnossa ja uskoo selviävänsä masennuksen ja ahdistuksen kuvaamisesta sekä maailmanlopusta – suosittelen elokuvaa ihan satasella.

Ohjaaja ja rainan käsikirjoittaja Lars von Trier sai innoituksen leffan tekemiseen kärsittyään itse vaikeasta masennuksesta. Hänen masennustaan hoitanut terapeuttti oli todennut masentuneiden käyttäytyvän terveitä ihmisiä rauhallisemmin kriiseissä ja paineen alla, koska he ovat jo henkisesti valmistautuneita kaikkein pahimpaan. Mikään ei siis järkytä heitä samassa mittasuhteessa kuin samoja asioita kohtaavia terveitä kanssakumppaneitaan.  Mutta kun ohjaaja von Trier kertoo elokuvastaan ja sanoo sen lopun olevan onnettomampi kuin edellisen leffansa (Antichrist), on sitä vaikea uskoa. Itse poistun kyseisen leffan nähtyäni salista erittäin huonovointisena ja fyysinen-psyykkinen pahaolo jatkui todella pitkään. Miten joku elokuva voisi olla lopultaan vielä onnettomampi kuin Antichrist?!?

Melancholia (suom. Melankolia) kertoo maailmanlopusta – siis kaikki kuolevat, jokainen omalla tavallaan. Ehkä se tekee siitä onnettomamman. Tässä vaiheessa voi kuulostaa siltä, että rainaa ei kannata mennä katsomaan, mutta se alustus tähän fyysiseen kuolemaan on kyllä kaiken siihen laitetun ajan arvoinen, eikä elokuvan pitkää kestoa oikeasti edes huomaa. Leffa jakautuu tavallaan kolmeen osaan, joista ensimmäisessä esitetään takautuvasti maaimanloppu Richard Wagnerin Tristan ja Isolde musiikin tahdissa, toisessa Justinen (Kristen Dunst) ajautuminen masennukseen häidensä jälkeen ja kolmannessa hänen siskonsa Clairen (Charlotte Gainsbourg) reagointi katastrofin edessä. Elokuva muuten käyttää musiikkia erittäin hyvin edukseen. Sillä vaikuttaa suorastaan olevan yksi näyttelijän rooli, mikä on uutta Mr. von Trierin elokuville. Yleensä arjessa kun ei kuulu samassa määrin massiivista musiikkia taustalla.

Elokuvan esittämä suunta, Dogma 95, on myös tanskalainen kannanotto elokuvien tekemiseen. Sitä olivat vuonna 1995 pykäämässä pystyyn muun muassa Melankolian ohjannut Lars von Trier ja Submarinon takaa löytyvä Thomas Vinterberg. Genren tarkoitus oli pyrkiä elokuvan totuudellisuuteen ja rehellisyyteen ilman lisäkikkailuja. Dogma95 kehittäjät tekivät myös kymmenen kohdan ’siveydensipuli’-listan, johon elokuvan teossa tulisi pyrkiä. Samalla kuitenkin jokaisella ohjaajalle annettiin vapaat kädet niiden rikkomisessa omantunnon mukaan. Melankolian näkökulmasta Dogma95 säännöt kuitenkin toteutuvat suhteellisen hyvin ainakin näin katsojan näkökulmasta katsottuna. Filmi oli kuvattu todellisella kuvauspaikalla rakkaassa länsinaapurissamme, Ruotsissa. Ja täytyy kyllä antaa kaikki tunnustus Tjolöholmin linnalle. Komea ja vaikuttava on, jopa sen 18-reikäisen golf-kentän kanssa, joten ylimääräistä rekvisiittaa tuskin tarvitsi raahata paikalle. Toiseksi musiikkia ei varsinaisesti saa lisätä elokuvaan jälkikäteen. Tässä Melankolia tekee poikkeuksen, koska Mr. Wagnerin Tristan ja Isolde sopii leffaan todella hyvin. Mutta muita suurempia normielämään kuuluvia äännähdyksiä rainasta ei kyllä löydy. Kolmanneksi elokuvassa ei saa olla pinnallista toimintaa, mikä mielenkiintoisesti tarkoittaa muun muassa murhien ja aseiden kieltämistä. Mutta jos maailma loppuu ja jokainen kuolee tavallaan, niin onko se sitten pinnallista vai ei – jääköön katsojan päätettäväksi. Ja neljänneksi katsojan kannalta mainitsemisen arvoista elokuvan ajallinen ja paikallinen sidonnaisuus. Tarinallinen hyppelehtiminen ei Dogma95:ssä saavuta suurta suosiota. Tässä Melankolia onnistuu hyvin. Elokuva etenee kohti maailmanloppua normaalin kellon käymisen kanssa. Melankolia on siis elokuva totuuden esittämisestä ilman lisukkeita (eli lavastusta, ääniefektejä, optisia hienouksia, erikoistehosteita ja kerronnallista kikkailua).

Elokuvan toisessa pääosassa ollut Ms. Dunst tuli ansaitusti huomioiduksi suorituksestaan Justinena Cannesin elokuvafestivaaleilla. Hän sai parhaan naispääosan palkinnon (Prix d’interprétation féminine), jonka kyllä olisi myös voinut antaa ihan yhtä hyvin, mielestäni Ms. Gainsbourgille. Ensi vuoden suuria elokuvapalkintoja silmällä pitäen kannattaa muistaa tämä elokuva ja sen kaikki osuudet. Mielestäni hyviin suorituksiin ylsivät myös Clairen miestä Johnia näytellyt Kiefer Sutherland ja heidän poikaansa, Leo:a, esittävä Cameron Spurr. Elokuvan hengen esittäminen katsojille kuitenkin keskittyy aikuisten maailmaan ja heidän asenteisiinsa lähestyvää Melankolia-planeettaa kohtaan. Mutta tarinallisesti on tärkeä muistaa Leon olemassaolo. Sillä päivän lopussa nousee kuitenkin kysymykseksi se, mitä jokainen haluaa itselleen ja omalle lapselleen. Eikös te tunnettu fraasi mene jotenkin niin, että jokainen vanhempi ottaisi mieluummin itselleen kannettavaksi lastaan kohtaavat kamaluudet. Entäs jos sille ei voi mitään, vaan kamaluudet osuvat kaikille….

Elokuvassa vilahtaa myös muita tunnettuja kasvoja sekä varsinaisia perhesiteitä. Justinen tuoretta aviomiestä Michaelia esittää Alexander Skarsgård (joka on varmaan enemmän tunnettu True Blood TV-sarjasta) ja vastaavasti Justinen työnantaja, Jack, Stellan Skargård (on oikeassa elämässä Alexanderin isä, viimeksi Mr. Skardgård senioria nähtiin tässä blogissa elokuvassa Thor, 2010), sisarusten isänä, Dexterinä, häärii John Hurt (Harry Potter, 2010) ja hääsuunnittelija taustalla vilahtelee myös Udo Kier (Soul Kitchen, 2009).

Ja kaikki kuoleewww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
kuvataan erittäin hyvin ja hienostuneesti. Näyttelijät valkokankaalla hengittävät rooliaan siinä määrin, että voisi itse kuvitella istuvansa linnan etupihalla ja nauttivan punaviiniä sekä pohtivan omaan käyttäytymistään lopullisen tuhon edessä. Mitä sitä oikeasti haluaisi tehdä ennen tajunnan räjäyttävää lopputulosta? Melankolian voi myös hyvällä tahdolla lisätä tässä blogissa aiemmin esiteltyjen elokuvien The Good Heart (suom. Hyvä sydän, 2009) ja Submarino (2010) listaan niiden leffojen joukkoon, jotka edustavat jollakin tapaa samaa linjaa niiden riisuessa valkokankaalta liiallisuudet ja esittäessä ihmisen realistisuuden sellaisena kuin se on. Mr. von Trierin idea masentuneen ihmisen erilaisen käyttäytymisen kuvaamisesta onnistuu mielestäni yleensä suhteellisen hyvin, vaikka välillä siinä kyllä esiintyykin epätodellisia yliluonteja, jotka kyllä selviävät katsojalle elokuvan aikana. On kyllä myös tunnustettava, että itse jännitin aluksi ihan paniikissa elokuvan katsomista ja pohdin pitkään sitä, että miten mahdan sen kestään. Mr. von Trierille on kuitenkin todella tyypillistä asioiden riisuminen paljaaksi. Tämä on tullut omalla kohdallani todistetuksi jo hänen aiemmissa elokuvissaan, jotka ovat vaikuttaneet ja pohdituttaneet pitkään. Mainitsemisen arvoisia ovat muun muassa Dancer in the Dark (2000), Dogville (2003) ja Antichrist (2009). Melankolia jätti joka tapauksessa niin vahvan tunteen kaikessa rehellisyydessään, että kai sitä pitää alkaa valmistaa itseään seuraavaan von Trier elokuvaan: The Nymphomaniac, joka kertoo naisen seksuaalisesta heräämisestä ja missä ohjaaja on langennut ikääntyvien miesohjaajien loveen. Eli hänen valkokankaalla esiintyvät naiset senkun nuorentuvat ja vähentävät vaatteitaan yhä enemmän. Tässä kohtaa, useamman von Trier-elokuvan nähneenä, on pakko pohtia sitä, että johtuuko elokuvien vaikuttavuus dogmasta vai ohjaustyylistä. Mr. von Trier kun ei oikein suosi harjoituksia, vaan sallii näyttelijöiden enemmänkin improvisoida ja ohjaa heitä ottojen välissä. Onko meidän jokaisen sisällä tällöin oma pieni improvisaattorimme, joka mahdollistaa rehellisemmän kuvan esittämisen, kuin totaalisesti johonkin roolihahmoon sisälle rakentautuminen. Käsittääkseni metodinäyttelijät perehtyvät rooliinsa syvällisemmin, mutta olisiko sittenkin niin, että rehellisen ihmisyyden esittäminen pulppuaa paremmin esille impron kautta? Nyt on kuitenkin paras kääriä teksti pakettiin, tai leffan aikaan saama pohdinta jatkuu vielä pitkään. Mikäli siis kaipaat mieleenpainuvaa elokuvakokemusta, suosittelen Melankoliaa, mielenterveyden rajoissa, vaikka se ei mikään easy-beasy-kesäleffa olekaan.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

advertise Osastot: Draama, Sci-fi
Henkilöt: ,
blog
Kommentit
e-mail

Vastaa

handbook