VALIKKO

Luciferin viimeinen elämä – Last Life of Lucifer

Minä en sitten osaa antaa periksi. Tässä oli meinaan ihan pakko käydä katsastamassa Mr. Rax Rinnekankaan viimeisin elokuva Luciferin viimeinen elämä. Päätäni olen kahden aiemman leffan kohdalla (Matka Edeniin ja Veden Peili) hakannut taiteelliseen seinään jo jonkin verran, mutta jos tuohon kovaan kalloon olisi viimeinkin tullut joku särö, joka sitä hieman avaisi. Kop – kop, onko siellä ketään kotona? Ja tällä kertaa säröstä jotain vaikutti jopa valuvan sisään, joskin täyteaines taisi muodostua eniten Pashan pohdinnoista.

Ohjaaja Mr. Rinnekankaan uusimmassa elokuvassa Lucifer (Timo Torikka) huomaa, että maailma ei häntä enää vanhassa määrin tarvitse ihmisyyden ja maapallon tuhoamiseen, joten hän päättää opetella uuden tunteen – rakastamisen taidon. Asiassa häntä auttaa teatterinohjaaja, jolla on omat sisäistämisongelmansa runoilija Rainer Maria Rilken tekstin syvyyden ymmärtämisessä. Ohjaaja Misha (Pekka Milonoff) lähtee sielun etsimismatkalle Espanjaan mukanaan korvaan kuiskutteleva henkinen ystävänsä Pasha (Hannu-Pekka Björkman).

Matka Edeniin ja Veden Peili -elokuvien tavoin Mr. Rinnekankaan uusimmassa elokuvassa käsitellään jälleen elämää suurempia kysymyksiä. Tosin tällä kertaa sukelletaan vielä järken ja tunteen ristiaallikon ulottumattomille, sillä niin syvällistä yhteyttä haetaan runoilijan teksteihin. Elokuvan jälkeen oli vain pakko pohtia sitä, että oliko kyse siitä, että Luciferin elämän esittelyssä elokuvasta löytyi ihan rehellinen juonikin perinteisen haahuilun rinnalla. Toisaalta odottelin vain tätä haahuilua, joten juonen hyväksymisessä meni myös aikansa. Kuten sanottu, tämä taiteellinen sisäistys vie vielä paljooooon aikaa. Mutta oli niin tai näin, niin Luciferin viimeinen elokuva on selvästi tekijänsä näköinen ja hänen tuotoksekseensa tunnistettava.

Olemassa olevan uutuuden – juonen – lisäksi elokuvan parasta antia liene ovat meille taidetta ymmärtämättömille ihmisille kauniit maisemat ja niiden yksinkertainen esittämistapa. Sielu lepää elokuvan parissa, jopa siinä määrin, että sen ääreen voi hyvin nukahtaa. Visuaalisen kerronnan ollessa hidasta voi hyvin kuunnella silmät kiinni valkokankaalta katsomoon päin tipahtelevaa ajatuksenjuoksua tai sen paikallaan polkemista. Elokuvasta enemmän innostuneet voivat klikata itsensä tänne.

Haahuileva rakkauselokuvawww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
joka jollakin oudolla tavalla uppoaa minuun ja tuo mukanaan mukavan olon. Toki voi johtua myös siitä, että leffan aikana pystyy nukkumaan hyvin. Luciferin viimeinen elämä on tekijänsä näköinen, joten Mr. Rinnekankaan uskolliset fanittajat siitä varmasti pitävät. Me muut voimme pitää elokuvaa puolestaan tyhjänpäisenä haahuiluna ja pässinkivesten pureskeluna. Aikansa voisi käyttää paremmminkin, mutta tästä huolimatta elokuva tarjoaa jotain uutta ja pohdittavaa, jos sille vain uskaltaa antaa itsensä. Itseni kohdalla tämä sivistäminen varmasti vielä jatkuu, sillä nyt jäi paljon saamatta ja saavuttamatta.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

A walk

My eyes already touch the sunny hill.
going far ahead of the road I have begun.
So we are grasped by what we cannot grasp;
it has inner light, even from a distance-

and charges us, even if we do not reach it,
into something else, which, hardly sensing it,
we already are; a gesture waves us on
answering our own wave…
but what we feel is the wind in our faces.

Rainer Maria Rilke (1875 – 1926)

Osastot: ???, Kotimainen
Kommentit

Vastaa