Outin Leffaopas

Kotikutoinen supersankari Dave Lizewski alias Kick-Ass (Aaron Taylor-Johnsson) palaa vihreän haalarinsa kanssa laittamaan kaupungin katuja turvallisempaan kuntoon. Apuna hänellä on Justice Forever -joukkue, joita johtaa kenraali Stars & Stripes (Jim Carrey). Mukana tiimissä ovat myös tohtori Gravity (Donald Faison), Night-Bitch (Lindy Booth), Incect Man (Robert Emms) ja Battle Guyn (Clark Duke) sekä tietenkin Remembering Tommy -vanhemmat (Steven Mackintosh ja Monica Dolan). Mukana Daven elämässä on myös Mindy Macready alias Hit-Girl (Chloë Grace Moretz), joka yrittää huoltajansa Marcuksen (Morris Chestnut) käskystä sopeutua tavalliseen elämään ja unohtaa salaisen henkilöllisyytensä. Kaikkia kuitenkin tarvitaan, kun jo ensimmäisessä Kick Ass elokuvassa taitojaan esitellyt Chris D’Amico alias Red Mist alias The Motherfucker (Christopher Mintz-Plasse) yrittää saada alamaailmaan haltuunsa oman joukkonsa Toxic Mega Cunts’n avulla, jonka kokoamisessa häntä auttaa uskollinen turvamies Javier (John Leguizamo) Ja jos ei mitään muuta, niin tekijöillä ainakin on ollut hauskaa näiden nimien keksimisessä.

Justice Forever lienee ensimmäinen Avengereita seurannut supersankarijoukko valkokankaalla. Toki nämä eivät osaa muuttaa muotoon Hulkin tavoin, omaa Iron Manin pankkitiliä tai jumalallisia taitoja Thorin tavoin, mutta ovat myös vallan mainiota supersankari-yritelmä seuraa. Ja ennen kaikkea osoittavat, näin kotisohva psykologin näkökulmasta, että meissä jokaisessa piilee se oma supersankarimme. On sitten eri asia miten vastuumme oikein kannamme. Oli miten oli, Kick-Ass seuralaisineen on ihan miellyttävää, joskin välillä vähän tylsää, seurattavaa. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Mr. Jeff Wadlow on tavoitellut useampaan kertaan elokuvassa yhtä valkokankaiden vaikuttavimmista, koomisimmista ja brutaaleimmista tappelukohtauksista ikinä. Ja jollakin tapaa on pakko uskoa hänen onnistuneen siinä, sillä noissa nujakoinnissa kukaan mukanaolevista ei todellakaan omaa lentotaitoa tai muita yliluonnollisia ihmeellisyyksiä. Luvassa on verta, hikeä ja kyyneleitä mailalla mätkmisen ja turpaan ottamisen lisäksi. Näitä samoja piirteitä voi hakea elokuvan innoituksena olleesta herrojen Mark Millarin ja John Romitan kynäilemästä sarjakuvasta.

Kotisohvapsykologin näkökulmasta myös Mindyn läpikäymä kasvutarina on piristävä poikkeus nuorille neitosille seurattavaksi. Kick-Ass -elokuvassa pahuuden kitkemiselle ja supersankarina olemiselle lapsuutensa lahjoittanut Mindy huomaa edelleen olevansa samoilla linjoilla. Itsenäinen, hyvä tappelija ja joukkoon sopeutumista yrittävä Mindy ei pääse eroon omasta kohtalostaan (jos sitä nyt edes oikeasti haluaa) ja toteaa supersankariuden olevan hänen juttunsa, olipa hänellä sitten siinä mukana siipimiehensä tai ei. Mukana on tietenkin suhteellisen pakollisia teini-ikään kuuluvia stereotypioiden esittelyä, joiden kautta Mindy kasvaa omaan kohtaloonsa. Ikävä kyllä tämä syvempi henkilöhahmokuvaus naispuolisten valkokankaalla heiluvien daamien kohdalla jää vain Mindyn vastuulle. Ohjaaja Mr. Waldon ei luo juurikaan mainintaa enempää pohjaa muille valkovankaan valloittajattarille (Night Bitch, Mother Russia) tai valloittajille (Black Death, Genghis Carnage, The Tumor). Tämä on sääli, sillä nyt heistä ei jaksa myöskään kiinnostua ’taiteilija’nimeä enempää.

Hit-Girl, joka voisi jatkaa Kick-Ass -elokuvasarjaa ihan omassa elokuvassaan, ei jää yksin naispuolisten supersankareiden joukkoon. Toki valkokankaalla vilahtelee enemmän näitä miespuolisia oikeuden puolustajia, mutta naisilla on myös sanasensa aiheesta sanottavana. Vai voiko näitä jättää huomioimatta: Alice (Resident Evil), Black Widow (S.H.I.E.L.D.), Catwoman (Batman), Elektra, Storm (X-Men), Buffy (Vampire Slayer) ja viimeisimpänä tulokkaana Burka Avenger. Ms. Chloë Grace Moretz tekeekin vakuuttavaa työtä teini-ikäisen daamin ihon alla ja kantaa Kick Ass elokuvaa pitkälle omin voimin. Samanlaista olisi toivonut Mr. Carreylle, jonka jykeville harteille jää lyhyt rooli Star & Stripes kenraalin kuteissa. On pakko pohtia sitä, että jos miehelle olisi suotu laajempi näkyvyys valkokankaalla edellisessä Kick-Ass -elokuvassa esiintyneen Mr. Nicholas Cagen (Big Daddy) tyyliin, olisiko esiintyminen ollut mieleenpainuvampaan ja elokuvaa parantavaa. Todennäköisesti kyllä. Toisaalta Mr. Carrey sanoitui elokuvan valmistumisen jälkeen suhteellisen nopeasti irti sen mainostamista vedoten leffan väkivaltaisuuteen. Joten tätä vastaan pienempi roolikin lienee oli sittenkin sopivampi.

Muut valkonkankaalla enemmän näkyvässä osassa pyörineet miehet eivät myöskään pääse kunnolla Ms. Moretzin vauhtiin. Mr. Taylor-Johnson jää Kick Assin edellisestä versiosta metritolkulla taaksepäin, johtuen ehkä yllätysmomentin puutteesta ja valkokankaan jakamisesta uusien tulokkaiden kesken, mutta samoin käy myös Mr. Mintz-Passelle, joka lähinnä onnistuu tekemään itsestään pahiksen irvikuvan (ellei tästä sitten ollut tarkoituskin).

Toimintakomedia itsetekoisista supersankareista

Kasvutarinasta huolimatta Kick-Ass 2:n merkittävin teema vaikuttavaa olevan väkivalta. Motherfucker koittaa kostaa isänsä kuoleman, Justice League koittaa pitää kadut puhtaana väkivallasta väkivallan avulla, Hit-Girl yrittää palata kutsumuksena pariin pahisten tappamisessa ja Kick Ass yrittää miettiä miten tästä kaikesta pääsisi oikein eroon. Mukana on toki se Mindyn ja Daven kasvutarina, mutta kaikesta hyvästä yrityksestä se vaikuttaa vain petaavan väkivallan kierteen kasvua. Joten mielenkiintoista onkin tästä kaikesta väkivallassa uittamisesta huolimatta, että Kick-Ass ei tunnu ultra-väkivaltaisesta, mistä varmaankin suurin kiitos menee ohjaajan ja sarjakuvamaisuuden tunteen luomiseen. Leffa tarjoaa myös hyviä nauruja, väkivallasta huolimatta, usessa eri kohdassa. Ehkä osin siksi, että se osaa hyödyntää sosiaalisen median vaikutusta ja stereotypioita hauskalla tavala. Itselläni oli ainakin satunnaisesti naurulihakset kovilla leffan aikana. Kick-Ass 2:n eduksi on myös laskettava se, että leffa toimii omana kokonaisuutenaan eikä liikaa pohjaa tulevaa, vaikka suosittelen leffan istumista sitten ihan tappiin asti loppukohtauksen näkemiseksi. Kyseessä ei nyt ihan ole haudasta nouseminen, mutta ei siinä kovin kaukanakaan olla siitä. Leffasta juuri sitä, mitä menee hakemaan – tappelukohtauksia ilman suurempia erikoistehosteita. Ikävämpää on sitten se, että tämä kaikki mätkiminen on hankittu valkokangasajalla, joka on samalla rajoittanut hahmojen kuvausta. Siitä johtuen leffa voi tuntua välillä hieman tylsältä. Okei – mätkitään toisiamme, mutta kuka sinä tai minä oikein olen tässä ja miksi. Loppujen lopuksi vaikuttaa siltä, että Kick Ass 2:n yrittää tunkea tiettyyn aikarajaan kaikkea mahdollista: teini-ikäisen kasvutarinaa, varhaisaikuisen vastuunottamista, väkivallalla väkivaltaan vastamista ja paljon uusia hahmoja. Ajan ollessa rajallinen, on oletettavaa, että kaikki tämä ei onnistu kiitettävällä tavalla. Suosittelen leffaa kaikille Kick-Assin ystäville ja sarjakuvasankareiden fanittajille.

Overall
Kokonaisarvosana.

Ja totta totuus olisi tarua ihmeellisempää, niin voi pohtia sitä, mitenkähän paljon tämän Batmaniksi pukeutuneen miehen innoittajana ovat olleet nämä kotikutoiset supersankarit.