Hyvä ystäväni kysyi tässä hiljan, että miksi ihmeessä luokittelen elokuvia niiden tyylilajien mukaan. Erittäin hyvä kysymys, joka pakotti ainakin tämän läppärin näppäimiä takovan daamin pohtimaan omia valintojaan. Miksi ihmeessä luokittelen rainoja niiden tyylilajin mukaan, varsinkin kun erilaisia elokuvien tyylilajeja vaikuttaa olevan useita kymmeniä ja sama elokuva täyttää useamman eri piirteen. Leffaoppaani kohdalla helpoin vastaus lienee olisi se, että se kertoo ainakin minulle, että millaista leffaa suuntaan yleensä katsomaan ja millaisia elokuvia on pääasiallisesti tarjolla. Mutta toisaalta pyrin katsomaan lähes kaikenlaisia elokuvia, joten tätäkään ei voi pitää lopullisena vastauksena. Ehkäpä olenkin vain yleisten luokittelujen uhri, joka haluaa pitää jonkinlaista järjestystään blogissaan.
Mutta kirjoitetaanpa sitten muutama sananen näistä kaikista eri vaihtoehdoista. Animaatiot olivat alunperin lasten elokuvia ja todellakin lapsille suunnattuja. Ensimmäisenä äänellisenä animaationa pidetään Walt Disneyn Steamboat Willie:tä (1928). Pätkä osoitti, että musiikilla on merkitystä myös tarinan kulun kannalta, ei vain sen taustalla pyörivänä melodiana. Mutta jos jätetään musiikki sikseen ja keskitytään animaatioiden muuttuvaan luonteesen on todettava, että 1970-luvulta lähtien animaatiot ovat aikuistuneet ja perhekeskeistyneet. Nyt tarjolla aika puhtaasti vain aikuisille suunnattuja animaatioita sekä tietenkin niitä koko perheen elokuvia, joissa vanhempien elokuvanautintoa yritetään lisätä erilaisin popkulttuurin viittein.
Animaatioiden rinnalla oma viehättävä luokkansa ovat B-luokan leffat. Niiden syntyaika voidaan sijoittaa 1931 vuoden lamaa Yhdysvalloissa. Ihmisillä ei ollut rahaa, studiot eivät enää käärineet suuria voittoja, mutta jotain sirkushuveja kansalle piti kuitenkin tarjota. B-luokan leffat olivat jotain uutta ja halpaa, joka on jäänyt edelleen valkokankaalle pyörimään. Vaikuttaa siltä, että viime aikoina B-luokan leffat ovat nouseet omaat kulttiasemaansa esimerkiksi leffojen Sharknado ja Machete Kills myötä. Ehkä tälle tyylilajille pitäisi oikeasti antaa oma luokittelumerkkinsä tässäkin blogissa, sillä välillä niin kieli poskessa ja järki jäässä tehtyjä elokuvia tulee katseltua.
Niitä enemmän valkokankaalla kuitenkin vilisee CGI–elokuvia (computer-generated imagery). Tietokoneanimaatio on syrjäyttänyt perinteisen piirrä, leikkaa, liimaa ja niin edelleen käsityön useimmissa elokuvissa. Toki erikoistehosteiden ja mielenkiintoisten taustojen liittäminen on tietokoneen avulla helpompaa, mutta välillä tuntuu siltä, etä ne ovat saaneet itse juonta suuremman merkityksen. Älkää nyt ymmärtäkö minua väärin, karvapallo-leffat ja erikoistehosteet ovat vakuuttavia, niiden avulla ei vain yksin tehdä hyvää leffaa. CGI-leffoja on tehty 1960-luvulta lähtien, mutta tilanne räjähti niin sanotusti käsiin vasta 1990-luvulla. Nyt kai alkaakin olla jo harvinaisempaa löytää sellaista elokuvaa, jossa näyttelijä ei tekisi töitä vihreää taustaa vasten.
Draama on haastava elokuvataiteen laji. Yleisesti se vaikuttaa avautuvan katsojille tasaisesti, mutta poikkeuksiakin kyllä löytyy. Pääasiallisesti nämä elokuvat keskityvät elämän ongelmiin, konfliktitilanteisiin tai epäoikeudenmukaisuuksiin. Draamaa katsellessa katsoja harvemmin naureskelee, mutta voi sentään kokea jotain hyvänolon tuntemuksia, viimeistään leffan loppusuoralla. Tai sitten voi vaan volloittaa hanat auki ja hihat märkinä, kuten usein itse joudun tekemään. Kaikista elokuvien alalajeista draaman parista löytyy ehkä eniten sitä koskettavaa ja puhuttelevaa dialogia arjen ongelmien keskeltä.
Elokuvan tyylilajina dokumentti on varmasti kaikille tuttu. Ne mahdollistavat uusien ja yleensä mielenkiintoisten asioiden tarkkailun omasta elinympäristöstämme ilman tarvetta nostaa ahteria leffasalin penkistä. Mutta suurien uutistalojen uutisten tavoin dokumentteja katsoessa tulisi muistaa, että ne edustavat tekijöidensä mielipidettä, joka voi olla hyvinkin rajattua tai kaukana todellisuudesta. Tästä huolimatta niitä on mielenkiintoista katsoa, äimistellä ja ihastella niiden laajentumista muun muassa rockumenenttien ja naturementtien suuntaan. Välillä tuntuu myös siltä, että ero dokumentin ja kuvitteellisen elokuvan välillä on hiuksenhieno.
Mikäli koskaan koet halua päästä mukaan elokuvan tekoon, sitä kannattaa kokeilla eeppisen elokuvan myötä. Eeppiselle elokuvalle on tyypillistä juonen keskittyminen historiallisiin tai raamatullisiin tarinoihin ja ihan järkyttävä määrä statisteja. Sieltä roomalaisten sotilaiden takarivistä voi sitten vilkutella äidille ja isälle tai yrittää pitää kylttiä ylhäällä, jossa lukee ”lähetä rahaa”. Nimeään lopputeksteihin on kuitenkin turha odotella. Eeppiset elokuvat liitetään usein myös elämänkerrallisiin tarinoihin. Tällöin niille on tyypillistä ryysyistä rikkauksiin, vaikeuksien kautta voittoon tai totaalisia takaisin parrasvaloihin paluu -aiheita. Yleensä kuuluisten tai muuten merkittävien ihmisten elämästä on pyritty nostamaan tuolloin esille sitä kuuluisaa draamankaarta, joka on muuttanut IHAN KAIKEN. Näihin omaelämänkerrallisiin rainoihin sopivat yleensä hyvin myös urheiluelokuvat. Toki urheilun parista löytyy myös fiktiivistä esitystä, kuten Rocky (1976), joka ensimmäisenä urheiluelokuvana voitti parhaan elokuvan Oscarin. Mutta yleensä kyse on kyllä urheilun parissa kaikkensa antaneen ihmisen kuvauksesta.
Oma tiukka luokkansa on luonnollisesti gansteri-elokuvat (ja länkkäri-elokuvat). Gansterielokuvat nousivat suureksi katsojien suosikiksi 1920-luvun kieltolain Yhdysvalloissa. Niillä menikin suhteellisen hyvin aina siihen asti, kunnes hyvin puritaaninen Production Code ryhtyi määrittelemään leffojen sisältöä. Ohjeistuksen mukaan elokuvissa ei muun muassa saanut romantisoida rikollisuutta, pahisten piti olla pahiksia – eikä leffan hyviksiä (hyvästi vaan Robin Hood) ja valkokankaalla ei saanut tietenkään näkyä alastomuutta, naimattomia pariskuntia yhdessä tai näyttelijät eivät saaneet kiroilla. Jostain kumman syystä leffat kuitenkin selviytyivät tästä. Joten olisikin mielenkiintoista heittää haaste nykyisille leffojen tekijöille, jotka noudattaisivat kirjaimellisesti kaikkia näitä ohjeita. Länkkärit on helppo yhdistää elokuvaluokkana gansteri-rainoihin, koska kumpikin on oma erityislajinsa. Niitä ei juuri enää valkokankaalla nähdä ja jos nähdään, niin ne kyllä tunnistetaan helposti omaksi luokaksi ilman pohdintaa siitä, onko tässä nyt kyseessä sci-fi, kauhu vai musikaali draama. Näitä piirteitä voi toki leffasta löytyä, mutta se on silti aina pohjimmiltaan länkkäri.
Kaikkien elokuvien ystävien lempi(?)tyylilaji on tietenkin ne jatko-osat. Parhaimmillaan / pahimmillaan leffan nimen perään on vain lätkäisty numero. Joskus panostusta nähdään nimen muokkaamisessa. Ennen 1970-lukua varsinaisia jatko-osia ei valkokankaalla juurikaan nähty. Ja tiedän, tiedän – Tarzan kyllä jaksoi Mr. Johnny Weizmüllerin edustamana roikkua liaaneissa 19 eri elokuvassa 16 vuoden aikana. Mutta siitä huolimatta haluan uskotella itselleni, että kyseessä ei ollut jatko-osa. Sama koskaa Bond-elokuvia, jotka ovat vuodesta 1962 (Dr. No) valloittaneet valkokankaita ja edelleen ei jatko-osien merkeissä. Nykyään elokuvien jatko-osat ovat hieman muuttaneet muotoaan, ne eivät välttämättä jatka edellistä elokuvaa, vaan toimivat uudelleen aloittajana, esitarinana tai jonkinasteisena rinnakkaisena todellisuutena alkuperäiselle tarinalle. Mitäpä sitä elokuvastudio ei tekisi lypsävän lehmän puolesta.
Kauhua, kirkumista, pelkoa, ahdistumista. Kauhuelokuvat aloittivat laajemman maailman valloituksensa noin 1930-luvulla. Mielenkiintoisesti niiden kultakausi osataan sijoittaa yhteiskunnan taloudelliseen tilanteeseen. Mitä ahdistuneempi yhteiskunnan olotila oli, sitä enemmän erilaisia örkkejä, zombeja, kummituksia ja niin edelleen valui valkokankaalle mitä ihmeellisimmistä suunnista. Kauhuleffojen tyylilajiin sopivat kaikki muut elokuvalajit. Niiden parissa on päästy kirkumaan sci-fin, fantasian, ganstereiden ja varmasti myös musikaalien merkeissä. CGI-tekniikka varmasti omalta osaltaan on edistänyt kauhuleffojen maailmanvalloitusta, mutta on kuitenkin pakko tunnustaa, että suurimmat ahdistuksen tunteet kyllä nousevat pintaan ilman mitään suurempia avaruuden muukalaisten fyysistä näkymistä. Pelkkä hyvin rakennettu tietoisuus nostaa sen hien pintaan riittävän hyvin. Joskus olen miettinyt sitä, että olisiko kauhuelokuvia olemassa ilman musiikkia. Tämän kokeilun merkeissä suosittelen elokuvissa kävijää tai kotisoffalla leffaa katsomaan poistamaan ne äänet ja miettimään, onko leffa edelleen pelottava….
Kauhun tavoin katastrofielokuvat saavat niiata niksauttaa CGI-tekniikan perään. Sen avulla on paljon helpompi saada maapallo tuhottua tai ainakin laitettua paikkoja uuteen uskoon. Katastrofielokuvien kulta-aika vaikuttaa olleen 1970-luvulla, jolloin ongelmat seurasivat päätähteä hänen noustessa laivaan, junaan, lentokoneeseen tai mennessä takahikiällä olevaan kylään. Leffassa pääosissa pyörivien näyttelijöiden palkkapussin sisällön koon voi päätellä näissä elokuvissa myös henkilön elinennusteen perusteella. Mitä aiemmin kuolo kutsuu, sitä pienempi oli palkkapussi. Ja mitä enemmän taaloja löytyy taskusta, sitä mahdottommista asioista päähenkilö (pakko kirjoittaa tähän San Andreas) selviää hengissä ja todennäköisesti myös naarmuuntumatta pakkelit siisteinä. Leffoja katsellessa kannattaakin miettiä selviytysmisprosentin suhdetta kuuluisuudesta maksettavaan hintaan. Tässä kohtaa matematiikka on oikeasti aika mielenkiintoista.
Komediat ja kohelluselokuvat löytävät yleensä itsensä toistensa seurasta. Vaikka komedia on parhaimmillaan verbaalista tykitystä, niin yhä enemmän siihen liittyy mukaan päätöntä kohellusta. Kohellusleffojen puolella ainoa varma sääntö näyttää olevan, että mitään sääntöjä ei ole olemassa, kunhan edes jotenkin toimitaan lain puitteissa. Hollywoodlandian kulta-aikoina esitettyyn ammattitaitoon (mm. Buster Keaton, Charlie Chaplin) ei ole ihan nykyään vielä päästy, mutta nauruja katsojista kuitenkin saadaan irti. Komedia puolestaan on varmasti koskettanut katsojia vähintään yhtä kauan kuin draama ja tragiikka. Mutta se on todella haastava taiteen laji, jonka olen kokenut itselleni helpommaksi kuitata lausahduksella ”kevyttä katsottavaa”. Tosin tähän kevyeen kategoriaan tippuu myös elokuvia muista luokista. Sitä kunnon komediaa odotellessa. Komediaan liitetään myös kiinteästi ”rom-com” tai ”chick-flick”-rainat eli tyttöhömppä-leffat. Yleensä ne seuraavat tiettyä kaavaa: ollaan yhdessä – erotaan – jahdataan toisiamme – palataan yhteen ja happy end. Toki tätä samaa kaavaa löytyy myös muistakin elokuvista, mutta perinteisen tyttöhömpän kohdalla se vaikuttaa olevan kiveen isketty sääntö.
Kotimainen elokuva. Joidenkin mielestä tässä on yksi maailman vaikeimmin myytävistä asioista: kotimainen elokuva. Miksi se ei myy Suomen ulkopuolella? Jos nyt äkkiä pitäisi sanoa mitä kotimaisesta elokuvasta tulee mieleen, niin vastauksena sanoisin: synkkämielisyys, dialogin vähäisyys ja Uuno Turhapuro. Taisin tässä juuri vastata omaan kysymykseeni. Onneksi tilanne on kuitenkin muuttumassa ja kotimaiseen elokuvaan on tulossa muutakin kuin televisiotason tarjontaa. Sitä lopullista läpimurtoa kansainvälisillä elokuvamarkkinoilla kassamagneetin merkeissä saanee varmaan kuitenkin vielä odottaa. Onneksi täällä kotimaan kamaralla katsojat kuitenkin jaksavat tukea elokuvia valumalla leffateattereihin niitä katsomaan.
Musikaalit ovat luonnollisesti oma selvä luokkansa. Ne on helppo tunnistaa elokuvien massasta. Yleensä ne painottuvat lauluihin ja niiden esittämiseen, mutta myös tanssiesitykset ovat saaneet omat osuutensa elokuvan juonen eteenpäin kuljettajana. Mutta musikaaliin liittyy sitten aina tietenkin se toinen luokittelu, onpa se sitten draamaa, kevyttä katseltavaa tai jotain, joka ei vain aukene katsojalle. Musikaalien kulta-aika oli 1930-1950-luvuilla. Edelleen niitä pullahtelee valkokankaalle säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta samanlaiseen loistoon ne eivät ole vielä nousseet. Musikaali-luokituksen rinnalla voisi melkein alkaa kysyä, että voisikohan elokuvateattereiden esittämät konserttitaltioinnit kohta laskea näihin mukaan kuuluviksi.
Sci-fissä ei kannata olla päähahmo, sillä yleensä hän on väärässä paikassa täysin väärään aikaan eikä siten voi välttyä ulkoavaruuden muukalaisten kohtaamiselta. Elokuvien ystäviä on näillä tieteisaiheilla hemmoteltu lähes kautta aikojen eikä loppua tälle näytä tulevan. Sci-fi leffoille on tyypillistä erilaisten tulevaisuuden ennusteiden (lue ja ymmärrä: katastrofien) toteutuminen, tieteen kokeilut ja erikoistehosteilla mässäily. Mahdottomasta tulee mahdollista, jonka voi hyvin todeta myös Independence Day -rainassa, mutta siinä samalla tulee tietenkin käytyä sitä moraalista keskustelua itsensä kanssa (tätä ei ehkä niinkään paljon Independence Day -rainassa kuin jossakin muussa sci-fissä).
Kevyttä katseltavaa -kategoriaan voisi oikeastaan liittää myös teinileffat. Tai oikeastaan teinileffat napsivat kyllä itselleen luokituksia kaikista elokuvien tyylilajeista.Tyttöhömpän tavoin niissä tavoitellaan vastakkaisen sukupuolen huomiota lähes keinolla millä hyvänsä. Mutta samaan aikaan haetaan myös sitä itsenäisyyttä ja henkistä kasvua (eroa) vanhemmista. Teinielokuvien alku voidaan sijoittaa 1950-luvulle ja sen ajan nuorisoikonien herrojen Marlon Brandon (The Wild One, 1954) ja James Deanin (Rebel Without a Cause, 1955) maailmanvalloitukseen. Näihin elokuviin liittyy kiinteästi eri popkulttuurin tuotokset, vaatteet, biisit, asenteet ja niin edelleen. Vaikka juonta saa välillä etsimällä hakea, niin onhan se ihastuttavaa seurata näitä itsenäistymis- ja kapinointiprosesseja valkokankaalla: What are you rebelling against? – Whaddaya got? (The Wild One, 1954).
Toiminta / äksönpläjäys-leffat ovat ihania. Ne ovat osaltaan väkivaltaisia, jännittäviä tai hyvin seikkailumaisia. Jolloin voisin suosiolla vähentää omia leffaluokituksiani (ehkäpä niin pitäisi tehdäkin kaikkien muiden paitsi väkivallan kohdalta). Ja ne todellakin sopivat myös kaikkiin muihinkin elokuvien luokituksiin. Näille elokuville on tyypillistä alati jatkuva toiminta, meno ja meininki, räjähdykset, takaa-ajot sekä kinkkiset tilanteet joista sankari (tietenkin) selviää. Perinteisesti nämä elokuvat ovat (kesän) kassamagneetteja ja nostavat valkokankaalle aina uusia ja uusia toimintasankareita ikä ikäpolville. Pääasiallisesti pääroolissa pyörii mies, joten naissankarien löytäminen voi olla haasteellista. Onneksi on kuitenkin olemassa teinileffat, joissa ainakin Katniss on saanut kunnian puolustaa naisten oikeuksia sankarin tittelistä. Toimintaleffoille on myös tyypillistä dialogin keveys. Välillä tuntuu, että näistä nousee ne parhaat onlinerit, kun leffassa edetään kieli poskessa ja hauis tiukkana.
Näiden leffaluokittelujen lisäksi omasta kategoriastani löytyy paljon kattava ???. Tuolloin en ole todellakaa oivaltanut elokuvan olemassaolon tai tavoitteen merkitystä. Leffa on varmasti enemmän tuolloin luonteeltaan taiteellinen, mutta niin taiteellinen, että se menee ylitse oman ymmärrykseni. Mutta kuten katsojiakin, niin myös elokuvia on jokaiseen makuun tarjolla. Ehkäpä nämä itselleni päänrapsutuksia aiheuttavat rainat ovat toisten mielestä parasta elokuvaviihdettä mitä maailmassa on tarjolla.
Osastot: Elokuvia ja elämää