VALIKKO

Faust

Olipa kerran kauan kauan sitten Saksan maalla olemassa jännittävä tarina, jolla vanhemmat pelottelivat lapsiaan ja koittivat pitää heitä Herran kurissa ja nuhteessa… Tarinan Faustin alkujuurille pääsemistä voisi hyvinkin aloittaa näin. Sillä ensimmäisen kerran häneen viitataan vuonna 1587 pienessä kirjasessa nimeltään Historia von D. Johann Fausten. Jo tuolloin aihe osoittautui menestyksesi ja innoitti muitakin kirjallisista ansioista haaveilevia esittämään mielipiteitään Faustin kohtalosta. Vuosien 1593 ja 1725 välillä Faustia koskevia kirjoja oli tullut jo kahdeksan kappaletta, mitä voi tuohon aikakauteen sidottuna pitää melkoisena saavutuksena. Innokkaiden lukijoiden joukossa oli myös nuori Goethe, joka tarinan mukaan sai käsiinsä juuri vuoden 1725 kirjan: Fausbuch des Christlich Meynenden.

Kunnon tarinalle tietenkin kuuluu asettaa vaateita sen todenmukaisuudesta. Ja tässä tapauksessa väitetään, että Saksassa vuosina 1480 – 1540 elänyt Johann Faust tuli tunnetuksi muun muassa paikallisena alkemistina ja astrologina ja sitä kautta myös toimi tosielämän innoittajana kirjalliselle Faustille. Ainakin ensimmäisen kirjan julkaisemisen ajankohtaan oli hänen kuolemastaan kulunut riittävästi aikaa, että ihmiset olivat saaneet rauhassa muokata Mr. Faustista juuri sellaisen kamaluuden, kuin mediassa menestyminen edellytti.

Alkuperäisen tarinan mukaan Faust kertoo Johann Faustista, joka halusi saavuttaa hinnalla millä hyvänsä rajattoman tiedon ja taidon maanpäällisessä maailmassa. Ikävä kyllä tämä tapahtui vain myymällä sielunsa paholaiselle. Faust teki mielestään oivallisen kaupan, mitä sitä nyt sielulla tekee, kun voi hallita kaikkea ja tietää kaiken. Paholainen lienee ollut samaa mieltä kaupankäynnin yhteydestä saavutetusta voitosta. Mutta kuten arvata saaattaa maanpäälliselle matkalle osui muutamia muuttujia ja Faust alkoi katua kauppaansa. Paholainen, Mefisto, ei kuitenkaan halua purkaa sopimustaan. Perinteisesti tarina Faustista on loppunut kahteen eri vaihtoehtoon, riippuen vähän katsojakunnasta. Faustilla on joko traaginen tai onnellinen loppu. Traagisessa versiossa Mefisto ei anna Faustille armoa, vaan vaatii kauppatavaraansa eli Faustin sielua itselleen ja Faust joutuu ikuiseen kadotukseen. Onnellisessa lopussa puolestaan Faust katuu kaikkea tekemäänsä ja pelastuu sitä kautta Jumalan armosta.

Oopperaksi Faust taipui ensimmäisen kerran 19.3.1859, jolloin se sai ensiesityksensä Pariisin Theatre-Lyriquessa. Oopperan lavalle pitkän tarinan oli tiivistänyt Mr. Charles Gounod. Mr. Gounodin ooppera esitys sisältää viisi näytöstä rakentaen tarinaa vallan himosta kohti pelastuksen ja pettymyksen portaita. Tarinansa oopperaan Mr. Gounod oli muokannut Goethen käsikirjoituksesta. Suomessa Faust koki ensiesityksensä 10.2.1876 Suomalaisessa teatterissa.

Mitä taas tulee The Metropolitan Oopperan esitykseen Faustista, voi katsoja heittää romukoppaan lähes kaikki aiemmat käsityksensä tarinan juonesta. Toki peruselementit ovat jäljellä, mutta taiteellista vapautta on käytetty senkin edestä. Faustin perinteisesti enemmän filosofisen pohdinnan hyvän ja pahan välillä, The Met:ssä esitetty teos esittelee huomattavasti enemmän melodramaattisen ja 1900-luvun alkupuolelle tuodun tuotoksen. Onko tällä taas väliä jää katsojan päätettäväksi. Oopperana Faustia on meinaan esitetty jo vuodesta 1859 lähtien ja loppua uusille tulkinnoille tulee tuskin vielä pitkään aikaan.

 

Teemana Faust ei ole vaikuttanut vain oopperalavoilla, vaan se on myös muokattu elokuvaksi. Vuonna 1929 saksalainen ohjaaja F.W. Murnau yritti laittaa parastaa, mutta häntä syytettiin kikkailusta kameran kanssa. Vuoden 1994 Faustia puolestaan on todellakin siunattu erittäin vapailla taiteellisilla vapauksilla mielikuvitusmaailmassa ja voi miettiä, onko sillä muuta yhteyttä Faustiin kuin nimi. Viimeisin yritys laittaa Faust valkokankaalle tuli Venäjältä, jossa vuonna 2010 ohjaaja Aleksandr Sokurovi laittoi katsojien sukat pyörimään jaloissa riittävän vaikuttavasti. Hänen Faust tuotantonsa onnistui saamaan Venetsian elokuvajuhlilla pääpalkinnon, Kultaisen Leijonan. Mutta tästä menestyksestä huolimatta en jaksa uskoa rainan meille asti päätymiseen, ikävä kyllä. Mutta ehkä enemmän kuin Faustin tarinan sellaisena tuomista valkokankaalla, seinälle heijastettuna on nähty sitten suhteellisen runsaasti elokuvia siitä, miten ihminen tekee kauppaa Paholaisen kanssa. Hyviä esimerkkejä tästä ovat muun muassa Meet Joe Black (1998), Bedazzled (2000), Ghoast Rider (2007), Dorian Gray (2009) ja The Imaginarium of Dr. Parnassus (2009).

 

Faust sykäytti taaswww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
vaikka se oli todella modernisoitu – ainakin verrattuna siihen, millaisena sen itse muistan edellisestä kerrasta. Mutta kaikkea pitää kokeilla – myös sitä modernia versiota. Laulujat hoitivat urakkansa todella hienosti rakentaen oopperan kliimaksia kohti massiivista loppuyhteenvetoa. Välillä jäin kylläkin haikailemaan sitä, että ei voinut vain sulkea silmiään ja antaa musiikin vyöryä päälle, koska tuo italia ei oikein taivu sanojen seuraamisen suhteen vielä lainkaan. Simmut auki Faustia seuratessa, siitä jäi varmasti suurin terä saamatta. Mutta sitäkin enemmän hämmennystä minussa aiheutti sen loppu. Kirjallisessa versiossa – onnellinen tai onneton – loppu on selvä piste tässä kohtaa. Mutta tämä ooppera jätti kyllä pohtimaan useita eri vaihtoehtoja.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

 

Kaikille niille, jotka kävivät katsomassa Tintti-elokuvan ja muistavat sieltä Milanon satakielen Bianca Castafioren bravuurin Baggharissa, haluan ystävällisesti muistuttaa näiden kahden tuotoksen yhtäläisyydestä. Tintti-sarjakuvissa Milanon satakieli lauloi kovaa ja korkealta juuri koruaarian tästä Mr. Gounodin Faust-oopperasta. Mutta tosin on kyllä pakko tunnustaa tässä kohtaa, että en muista oliko se juuri tämä koruaaria, joka esitettiin Tintin seikkailuissa. Tässä Margarethen roolin laulaneen Ms. Marina Poplavskajan tyylinäyte samasta aariasta.

 

 

Osastot: Elokuvia ja elämää
Kommentit

Vastaa