Outin Leffaopas

Biutiful kertoo Barcelonassa asustavasta Uxbalista (Javier Bardem), joka saa tietää olevansa kuoleman sairas. Uxbalin elämä ei ennestäänkään ole mitään ruusuilla tanssimista, vaan tämän kahden lapsen yksinhuoltajaisän elanto tulee laittomien ulkomaalaisten avittamisesta. Uxbal aikoo kuitekin saattaa asiat kuntoon ennen maallisesta tomumajastaan poistumistaan, mutta yritystä voi olla luvassa enemmän kuin ympäristön kykyä ottaa vastuuta omasta toiminnastaan. Varsinkin kun käteen on jääneet kortit, jotka tekevät anteeksi antamisen, rakastamisen ja elämän vaikeaksi.

http://www.youtube.com/watch?v=LrBHl9Rrx8U

Biutifulin ohjaaja meksikolainen Alejandro González Iñárritu on kunnostautunut myös seuraavien teoksien tekemisessä: Armores perros (2000), 21 Grammaa (2003) ja Babel (2006). Nämä elokuvat ovat myös taiteilleet tiensä ”taide-elokuvien” monimutkaisesta laatikosta suuren yleisön tietosuuteen. Tai toki on myönnettävä, että Mr. Allenin tavoin Mr. Iñárritun elokuvilla on omat faninsa ja sen ulkopuolella niiden ymmärtäminen / katsominen voi jäädä valittujen fanien harteille. Ymmärtämisen työläys / fanittamisen harvuus voi johtua Mr. Iñárritun tavasta käsitellä inhimillisyyttä syvällisemmin ilman suurempaa alleviivausta, melankoliaan tipahtamista tai moraalista saarnaamista, mikä on tyypillisempää valtavirran elokuville tai sitten hänen mielenkiinnostaan kuolemaa kohtaan. Mene ja tiedä, varsinkin kun tästä kaikesta huolimatta vollottelin villapaidan sisääni Uxbalin elämää useamman kerran leffan aikana. Biutifulin myötä Mr. Iñárritu on palannut takaisin kotikielensä, espajan, käyttämiseen elokuvassa. Mikä varmasti myös mahdollistaa Mr. Bardemille syvällisemmän henkilöhahmokuvauksen äidinkielensä käyttämisen kautta. Uxbalin hahmo on moniulotteinen ja koskettava (niin kuin järjestään ovat kaikki Mr. Iñárritun luomat hahmot). Joten tämän myötä Mr. Bardemin Oscar ehdokkuus parhaasta miespääosasta ei yllätä.

Mr. Bardemille tuntuu olevan tyypillistä synkkien mieshahmojen esittäminen. Toki poikkeuksia on joukossa, mutta äkkiseltään tulee vain Vicky Cristina Barcelona (2008) ja Eat Pray Love (2010) mieleen. Niitä synkkiä mieshahmoja löytyy sitten senkin edestä muun muassa seuraavista elokuvista: Collateral (2004), Meri sisälläni (Mar adentro) (2004) ja No Country for Old Men (2007). Eikä siinä mitään, mies osaa olla tuskaisen ihastuttava ja esittää sydäntä raapivaa tuotosta valkokankaalla. Ottaisin tuon tulkitsijan milloin vain, mutta se kyllä vaatisi ne espajan tunnit. Joka tapauksessa tässä rainassa Mr. Bardem hengittää ja hikoilee tuskaansa, syyllisyyttään ja sekä synninpäästöään. ihan sen Oscar-pystin edestä.

Biutiful käy kyllä kunnon päälle, muutenkin kuin istumalihasten kohdalla. Raina kestää kaksi ja puoli tuntia, joten asenne on paras olla kohdallaan leffateatteriin suunnatessa. Mutta se on kyllä sen arvoista. Verrattuna vuoden toiseen toiseen “keskustelen kuolleiden kanssa” elokuvaan Hereafter rainaan, missä Matt Damon pakenee meedion taitojaan kohtalaisen aktiivisesti Biutifulissa Uxbal ei pakene todellisuutta lähestyvästä kuolemasta vaan pyrki tulemaan sinuksi elämän rajan toiselle puolella olevan tulevaisuutensa kanssa. Tämä elämän rajapinnoissa käytävä keskustelu aukeaa hitaasti elokuvan aikana ja siten vaatii rainan katsojalta aika paljon keskittymistä valkokankaan suuntaan, että ei rupea sen sijaan vilkuilemaan kännykästään kellonaikoja.

Rainan kuvaaja Rodrigo Prieto on tuonut meille Biutifulin myötä sitten nähtäväksi sen toisenlaisen Barcelonan. Se mikä löytyy turistikatujen takapuolelta. Arkinen elämä konkretisoituu siellä välillä taisteluun omasta elämästään ja elämän jatkumisesta läheisten kautta. Tämän havaitseminen ja sen kanssa sujuvaksi tuleminen kyllä vaatii enemmän kuin pari Ave Mariaa, mikä osaltaa tekee elokuvasta todella koskettavan ja ihmisyyttä hyvin kuvaavan. Mutta vaikka kuinka nyt hehkutankin elokuvaelämyksen puolesta, niin on kyllä pakko myös tunnustaa, että ohjaaja olisi voinut suosiolla jättää muutaman sivujuonen (lukuisista sellaisista) pois ja keskittyä vähempiin sivukoukeroihin ilman, että elokuvan sisältö olisi siitä kärsinyt. Sama koskee musiikkivalintaa, minkä vuoksi en suosittele rainaa herkkäkorvaisille. Itse kaipailin välillä hyvinkin kiivaasti kotoisia korvatulppia.

Ja sitten vielä kuolee

Katsojalle jää päätettäväksi poimiiko hän Biutiful-leffasta mukaansa fatalismia ja sen mukaan elämistä, sosiaalipuolen tapauksia vai ohjaajan esittämää moralismia. Kaikkea on saatavilla, joten ei kun valitsemaan. Parin tunnin aikana mielipidettään voi myös vapaasti muuttaa. Itse kallistuin sinne hyväntekeväisyyden puolelle ja muiden auttamiseen, mihin elokuva myös katsojaansa ohjaa. Hitaasta elämästä nauttivat, nauttivat myös tästä leffasta. Joten elokuvan oleminen Meksikon Oscar-ehdokas tulevissa kisoissa ei yllätä sitten yhtään. Toivotan rainalle menestystä, sillä se osoittaa hyvin, että humaani ihminen välittää muista tilanteesta kuin tilanteesta riippumatta.

Overall
Kokonaisarvosana.

Leffan nimi Biutiful tulee muuten siitä, miten roolihahmo Uxbalin tytär kirjoittaa kauniin. Yksilöllisyys kunniaan.