A late quartet -elokuva esittelee isojen egojen tunkemista samaan tilaan. Tällä kertaa kyseessä on ikääntyneiden soittajien mukautuminen sairauksiin, kilpaileviin egoihin ja saavuttamattomiin asioihin. New Yorkissa majaansa pitävä The Fugue, kamarimusiikkikvartetti on uudistusten edessä sen pitkäaikaisen sellistin Peter Mitchellin (Christopher Walken) ilmoittaessa eroamisestaan Parkinsonin taudin vuoksi. Ryhmästä saatu tuki on omaa luokkaansa. Ensimmäistä viulua soittava Daniel Lerner (Mark Ivanir) haluaa Peterin jatkavan soittamista niin pitkään kuin hän pystyy. Toista viulua vinguttava Robert Gelbart (Philip Saymor Hoffman) puolestaan toivoo Peterin astuvan syrjään ja hänen saavansa ykkösviulistin Danielin paikan tämän muutoksen myötä. Tämä asenne puolestaan loukkaa kvartetin alttoviulistia ja Robertin vaimoa Juliette Gelbartia (Catherine Keener), joka pitää Peteriä mentorinaan.
Jo pelkästään tästä musikaalisesta ja taitoihin liittyvästä välien selvittelystä olisi saanut makoisan elokuvan. Mutta tämän egoilun lisäksi tarinaan on tungettu sitä perinteistä saippuaoopperajuonta. Siinä Juliette saa selville, että Danielilla on suhde hänen tyttäreensä, lahjakkaaseen viulistioppilaaseen, Alexandraa (Imogen Poots), eikä oma aviomieskään ole ollut niitä uskollisimpia miehiä. Näitä melodraamallisia käänteitä väännettään ja puristellaan sitten Beethovenin jousikvartetin No 14 Op 131 harjoitusten välillä. Beethovenia on kuitenkin kiitettävä elokuvan nimestä A Late Quartet, joka viittaa hänen myöhäiseen jousikvartettoonsa.
Lopullisen juonen perusteella leffa tosiaan vaikuttaa kaatuvan saippuaoopperan puolelle. Ja sitä se todellakin aina välillä tekee. Sitä tunnetta vahvistaa valkokankaalla erityisesti se, että elokuvan toiminta tapahtuu lähinnä pienessä harjoitushuoneessa, missä sanan säilää väännetään suhteellisen aktiivisesti. Onneksi tuonne dialogin puolelle on kuitenkin päässyt mukaan myös tuota egojen välistä yhteenottoa, yhteisen parhaan pohdintaa ja elämää suurempaa musiikkia.
Musiikista valkokankaalla vastaa pääasiallisesti Brentanon Jousikvartetti (Bretano String Quartet), jonka luomaa musiikkia kuuntelisi mielellään myös pidempää. Tässä yhteydessä on kuitenkin annettava myös tunnustusta näyttelijöille, jotka opettelivat oikeasti soittamaan omia instrumenttejaan edes siinä määrin, että eivät ole ihan sormi keskellä jousta. Musiikillisten taitojen oppimisen lisäksi näyttelijöistä haluan hehkuttaa erityisesti Mr. Walkenin suoritusta. Mies ei todellakaan jätä ketään kylmäksi oman roolihahmonsa takana, ellei sitten ole valmiiksi pakastesei.
Ohjaaja Mr. Yaron Zilberman on voinut pyrkiä tekemään elokuvaa taiteellisesta ilmaisusta, Parkinsonin taudin hyväksymisestä ja sen vaikutuksista sekä egojen yhteenotosta. Ikävä kyllä tämän lisäksi hän on kaivanut esiin ohjekirjan, jossa kerrotaan mitä kliseitä suhdesoppaan voi ujuttaa mukaan. Miestä on kuitenkin kiitettävä kauniisti siitä, että hän on onnistuneesti yhdistänyt kaksi vaikeaa asiaa: klassisen musiikin ja ikääntymisen. Edellinen esimerkki valkokankaalla tästä taisi olla myös musiikillisesti vakuuttava Konsertti (Le Concert, 2009).
| Elokuva omien vahvuuksien heikkenemisestä |   |
|---|---|
| olisi ollut mielyttävä yhteenveto A Late Quartet -elokuvasta. Traileri antaa ymmärtää, että elokuva on musiikista, rakkaudesta siihen ja sen ilmaisusta ryhmänä, mutta sen sijaan mukaan myös laitettu suhdesoppaa. Toisaalta pelkkä musiikillinen ilmaisu ei välttämättä houkuttelisi riittävästi katsojia elokuvateatterisaleihin. Tämän 'edun' lisäksi elokuvan kohdalla ei kannata murehtia siitä, että pitäisi tietää paljon klassisesta musiikista. Elokuva pitää kaiken sisällään, mitä katsoja tarvitsee seuratakseen sen nuotteja. Elokuvan eduksi on myös laskettava se, että antaa jokaisella näyttelijälle valkokangasaikaa oman itsensä esiin tuomiseen, kiitos tästä. Elokuvan jälkeen tuntee itsensä etuoikeutetuksi näinkin taidokkaan teoksen näkemiseen ja musiikin kuuntelemiseen. Elokuva opettaa sen syvällisen sanomansa (suhdesopan ulkopuolella) ja musiikin kautta paljon katsojilleen. Suosittelen myöhäistä kvartettoa kaikille klassisen musiikin ja hyvän näyttelijätyön rakastajille. Tämä leffa jättää hyvän olon, jota on dramaattisesta loppuratkaisusta huolimatta vaikea karistaa pois. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Old Men by Odgen Nash
People expect old men to die,
They do not really mourn old men.
Old men are different. People look
At them with eyes that wonder when…
People watch with unshocked eyes;
But the old men know when an old man dies.
Osastot: Draama, Leffat
Henkilöt: catherine keener, christopher walken, imogen poots, mark ivanir, philip seymour hoffman