Outin Leffaopas

Mildred Hayesin tytär on tapettu ja nyt äiti kaipaa oikeutta asialleen. Varsinkin kun tästä taposta on kulunut jo seitsemän kuukautta. Mainostaulut ovat keino herätellä paikallista poliisilaitosta ja sen poliisipäällikkö Willoughbyä. Kaikki eivät kuitenkaan tästä asian esilläpidosta innostu ja Mildredin onkin kohdattava poliisien lisäksi oma perheensä ja muut paikalliset.

Murhaselvittely jää elokuvassa kuitenkin taka-alalle, ja esille nousee enemmän surevan äidin vimma sekä poliisien asenne. Se ei ole pelkkää mustavalkoista ihisemistä, vaan kummaltakin puolelta oikeasti löytyy ymmärrystä. Asian ymmärtäminen ei kuitenkaan ole sama asia kuin sen hyväksyminen. Vaikuttaa siltä, että jos Mildred hyväksyisi tyttärensä tapon selviämättä jäämisen hän jotenkin unohtaisi asian. Toisaalta elämä voisi olla helpompaa, eikä se tekisi hänestä huonoa äitiä. Kuolleet ovat kuolleita, elämä on elävien joukossa.

Mielenkiintoisesti poliisipäällikkö Willoughbyä enemmän loukkaantuu hänen alaisensa Dixon. Tämän miehen harteille on sitten kerätty lähes kaikki mahdolliset kliseet pahoista poliiseista, joiden järjenjuoksu ei ole sitä nopeinta mahdollista. Dixonista jollakin oudolla tapaa oppii pitämään elokuvan aikana. Sen sijaan miehen nopea muuttuminen leffan loppumetreillä ei ole uskottavaa edes hyvällä tahdolla. Hemmo on varmasti aiemminkin muotoillut naamavärkkinsä uuteen uskoon ja jatkanut siitä huolimatta toilailujaan. Enkä myöskään usko Willoughbyn vaikuttavan tuohon muutosprosessiin noin paljon. Tämä olikin sitten se suurin asia, joka leffassa tökki omalla tavallaan inhimillisestä lopusta huolimatta.

Muuten elokuva ja sen näyttelijät ovat ehdokkuutensa todellakin ansainneet. Koko leffa etenee tasaisen laadukkaalla tahdilla loppukuvaan asti. Se on dialogiltaan suhteellisen nokkelaa ja on täynnä hyvää näyttelijätyötä. Mr. Woody Harrelson tosin vaikuttaa enemmän esittävän itseään – tai sitten rooli oli suorastaan kirjoitettu hänelle. Mutta hattua nostan ja niiaa niksautan erityisesti Ms. Frances McDormandin ja Mr. Sam Rockwellin puoleen. Toinen asialleen omistautuneena äitinä ja toinen äkkipikaisena poliisina ovat verrattomia. Yhdessä he ovat aikamoinen soppa, mutta jollakin mielenkiintoisella tavalla täydentävät toisiaan. Kaiken kaikkiaan taitavat näyttelijät tekevät tästä rainasta katsomisen arvoinen. Samoin kuin se, että jokainen päähahmo on todellakin mietitty tarkkaan loppuun asti omine vahvoine piirteineen. Heidän erilaisuutensa tekee leffasta mielenkiintoista seurattavaa, sillä kukaan heistä ei myöskään ole läpeensä paha, pikemminkin vain itsepäinen.

Rainan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastannut Mr. Martin McDonagh jatkaa mielenkiintoisten teemojen parissa tällä leffallaan. Miehen kaksi aiempaa teosta Seitsemän psykopaattia (2012) ja Kukkoilijat (2008) osoittivat myös vahvaa ihmisen sielunelämän kuvausta omassa rikoskomedian tyylilajeissaan. Vaikka Three Billboards Outside Ebbing – rainasta on löydettävissä tutun oloisia piirteitä se on silti oma elokuvansa ja hyvä niin. Ja jälleen mies pitää yhteyttä elokuviensa kautta muihin leffoihin. Tarkkasilmäiset voivat tästä rainasta löytää muun muassa elokuvat Kauhunkierre (1973) ja Kauriinmetsästäjät (1978). Mr. McDonagh osaa tehdä satiirisen kamalan ihania elokuvia, joten jää mielenkiinnolla odottamaan sitä seuraavaa, jossa saa taas ihmetellä ihmisluonnon eri piirteitä.

Leffan väitetään saaneen innoituksensa tosielämästä. Teksasissa Kathy Pagen isä James Fulton laittoi aikoinaan omat ilmoitustaulunsa esille, koska paikallinen poliisi oli hänen mielestää syssinyt hänen tyttärensä murhan selvittämisen. Miehen esille laittamissa ilmoitustauluissa luki: Vidor Police Botched Up The Case’, ’Waiting For Confession’, ’This Could Happen To You’. Lisää aiheesta voi lukea täältä. Ja sen merkeissä voi jokainen myös itse pohtia sitä, että millainen haloo siitä nousisi jos Suomessa tehtäisiin samalla tavalla. Yleisönosastolla ja sosiaalisessa mediassa kyllä vuodatetaan vaikka mitä, mutta kenellä olisi oikeasti (varaa ja) vimmaa laittaa kadun viereen tauluja, joissa vaadittaisiin hallitusta ottamaan vastuuta toiminnastaan kikyineineen, soteineen ynnä muineen asioineen tai poliisia selvittämään selvittämättömiä rikoksia.

Draamallisesti hauska

mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Leffa ei ole mikään huumoripläjäys, joka pyrkisi herkuttelemaan kuolemalla. Mutta silti se on omalla tavallaan hyväntahtoinen ja tahtomattaan myös suhteellisen hauska. Kaiken surun ja ahdistuksen keskeltä nousevaa surevan äidin ja kukkoilevan poliisin keskinäistä vimmaa on mielenkiintoista katsella, varsinkin kun mitään suuria juonenkäänteitä valkokankaalla ei nähdä. Elokuva toki kuvaa jossakin määrin kliseisenä ja yliampuvana joitakin toimia, mutta elämä voi olla sellaista. Tunteet ylittävät kaiken järjellisen ajattelun ja viimeiset keinot otetaan käyttöön. Ihmisten erilainen reagointi niihin kertoo sitten paljon heistä itsestään. Suosittelen rainaa kaikille ikäraja huomioiden. Mildredin asian parissa viihtyy hyvin ja leffasta poistuu yllättävän hyväntuulisena.

Overall
Kokonaisarvosana.

Näyttelijät: Frances McDormand, Woody Harrelson, Sam Rockwell

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia