Outin Leffaopas

Paimen George Hardy lukee lammaslaumalleen iltaisin salapoliisiromaaneja olettaen, että lampaat eivät ymmärrä mitään. George ei voisi enempää väärässä. Varsinkin kun hän löytyy kuolleena, niin lampaat päättävät ryhtyä etsiviksi. Omat haasteensa on siinä, että lampaat kyllä ymmärtävät ihmisiä, mutta ihmiset eivät lampaiden määkintäää. Lampaat tarkkailevat ympäristöään ja löytävät sieltä oikeat vinkit ja vihjeet ihmisten käyttäytymisestä murhamysteerin ratkaisemiseen.

Elokuva on saanut innoituksensa saksalaisen Leonie Swann lastenkirjasta Glennkill: Ein Schafskrimi (Murha laitumella: lammasdekkari). Kirja saavutti aikoinaan aikamoisen suosion, joten sen jatko-osa tuleminen oli vain ajan kysymys. Se ilmestyikin vuonna 2010: Garou. Ein Schaf-Thriller, 2010 (Ihmissutta ken pelkäisi). Joten nähtäväksi jää nouseeko se samanlaiseen menestykseen ja saavatko Lammasetsivät jatkoa valkokankaalla hamassa tulevaisuudessa. Nyt voikin pohtia, että suuntaanko kirjastoon tänään vai huomenna. Piki-kirjaston tietokanta ehdottaa Leonie Swannilta seuraavia teoksia: Murha laitumella: lammasdekkari (2007), Ihmissutta ken pelkäisi (2011) ja Agnes Sharp and the trip of a lifetime (2024). Kaksi ensimmäistä sisältävät lammasmaista määkintää, mutta Agnes ystävineen muistuttaa lähinnä The Thursday Murder Club -sarjaa. Joka tapauksessa vasta alkuperäisen kirjan lukemisen jälkeen voi päättää miten paljon taiteellisia vapauksia valkokankaalla on nähty. Mutta veikkaan, että suurempia pettymyksiä ei ehkä olisi tulossa… eli suunta kohti kirjastoa.

Lastenkirjojen muuttaminen lastenelokuviksi asettaa omat haasteensa. Kirjoilla on omat fanikuntansa ja oletuksensa elokuvista. Joten ei yllätä, että välillä on menty pylly edellä puuhun. Malliesimerkkinä voi pitää Artemis Fowl -elokuvaa, mitä ei pilannut budjetti eikä näyttelijävalinnat vaan päähenkilön moraalisen ristiriidan hävittäminen. Kirjasarjassa Artemis on sekä nero että pikkurikollnen, mutta tämä ei siirtynyt uskottavasti valkokankaalle. Lastenkirjojen elokuvasovituksen voi toki myös sössiä ydinteeman unohtamisen lisäksi kosiskelemalla liian suurta yleisöä samanaikaisesti. Artemiksen kohtaa elokuvan epäonnistuminen ja kirjan fanien pettyminen on jo kirjoitettu isoilla kirjaimilla elokuvajulisteeseen -THIS MOVIE IS GONNA SUCK. Pyrkiessä tekemään kirjan tarinasta helpommin lähestyttävän, siinä poistetaan samalla sen ainutlaatuisuus. Samaa onneksi ei voi sanoa Lammasetsivistä – tai ainakin näin halua uskoa.

Lammasetsivät vaikuttavat lunastavan paikkansa onnistuneiden otosten seurassa olemalla myös vakuuttava koko perheen elokuva. Hyvinä filmatisointeina pidetään myös Roald Dahlin kirjoista tehtyjä elokuvia (Matilda, Charlie and the Chocolate Factory). Samoin Babe (the Sheep Pig), Peter Rabbit ja Paddington elokuvat, ovat kaikki onnistuvat toimimaan niin lasten kuin koko perheen elokuvina. Tämän saavuttaminen ei todellakaan ole niin helppoa kuin kuvitellaan, koska lapsikatsojat osaavat olla hyvinkin vaativia katsojia. Tosin samaa voi sanoa aikuistakin. Elokuva kävijöiden keski-ikä näytöksessä oli noin 30 vuotta, katsomosta löytyi kaksi lasta ja noin 20 aikuista. Pitäisi varmaan todeta, että hyvin lastenelokuvien tekeminen aikuisille, se vasta haastaavaa onkin.

Joka tapauksessa onnistuneelle kirjan sovituksella on tyypillistä, että elokuvan tekijät ovat ymmärtäneet mikä kirjassa oli riittävän tärkeää ja miten sille on saatu valkokankaalla vastine. Sitä luulisi, että alkuperäisen kirjan ytimen siirtäminen valkokankaalle on helppoa, mutta sitten muistaakin, että kirjan ydinsanoma on jokaiselle lukijalle eri. Joten on lienee pakko ottaa etäisyyttä kirjan ytimeen ja todeta, että elokuvasovitus on onnistunut, jos se onnistuu säilyttämään kirjan olennaisen tunnelman ja näkökulman asioihin. Toiseksi alkuperäinen tarina ei huku taiteellisiin vapauksiin, vaan valkokankaalta on havaittavissa alkuperäisen kirjan keskeiset teemat, hahmot ja maailma. Ja kolmanneksi elokuva tulisi toimia niin lapsille kuin aikuisillekin. Nämä piirteet ovat haasteellista, koska kirjan visuaalinen maailma ja sen tarjoama emotionaalinen mielikuva pitää kääntää elokuvaksi, joka väkistenkin laajenee kirjan tarinan ulkopuolelle. Ja pelkän visuaalisen tykityksen lisäsi valkokankaalta pitäisi tarjota myös huumoria ja monikerroksellista usein tunnepohjaista tarinaa, joka vie elokuvaa sujuvasti eteenpäin. Visuaalisten yksityiskohtien kopioimisen sijasta tärkeämpää on kirjan hengen ja sen tarjoaman kokemuksen siirtäminen valkokankaalle. Kaikkien näiden vaateiden keskellä olen tyytyväinen siihen, että tyydyn kirjoittamaan leffablogia omasta näkökulmastani, enkä ole elokuvien käsikirjoittaja, vaan pelkästään niiden massakuluttaja.

The Sheep Detectives -elokuvan ohjauksesta on vastannut Mr. Kyle Balda, joka on selvästi Illuminatiolle omistautunut tietokoneanimaatio-ohjaaja. Ohjauslistalta löytyvät Minions, Despicable Me 3 ja Minions: The Rise of Gru ennen Lammasetsiviä. Kun aiemmat ohjaustyöt ovat painottuneet vahvaan fyysiseen komediaan, visuaalisiin vitseihin (mitä muuta voi odottaa kätyreiltä) ja nopeatempoiseen etenemiseen ensin yhteen suuntaan ja sitten toiseen, niin Lammasetsivät määkivät nopan hitaasti laitumen toiseen reunaan. Valkokankaalla nähdään vähemmän vauhtia, enemmän tunnetta ja mysteeriä. Siis kaikkea muuta mitä Baldan aiempi ohjaushistoria ei ole juurikaan tarjonnut. Elokuva tarjoaa mahdollisuuden hidastamiseen ja antaa rehellisesti aikaa syvällisten asioiden käsittelyyn. Lammasetsiviä onkin pidetty Baldan ponnahduskivenä vauhdikkaasta komediasta kohti monipuolisempaa tarinan kerrontaa. Ja mainitsemisen arvoista on, että hidastuksesta huolimatta Balda pitää yhä kiinni (onneksi) itselleen tyypillisestä asenteestaan elokuviensa hahmoihin. Huolimatta miten typeröisiä elokuvien hahmot ovat Balda on antanut heidän säilyttää oman arvokkuutensa ja hyväntahtoisuutensa.

Onko Kyle Balda siis hyvä ohjaaja. Jos mittarina pidetään tähän asti saavutettuja kassatuloja, niin ehdottomasti kyllä. Minionit ovat olleet viihdyttäviä, koko perheen hyvän mielen elokuvia. Mutta samaan hengenvetoon on todettava, että miestä harvoin verrataan esimerkiksi Hayao Miyazakiin (My Neighbor Totoro, Kiki’s Delivery Service, Howl’s Moving Castle), Pixarin Pete Docteriin (Monsters, Inc., Up, Inside Out) tai Brad Birdiin (The Iron Giant, Ratatouille) joiden elokuvia pidetään enemmän monitasoisempina ja laadukkaampina. Jään siis mielenkiinnolla odottamaan studioiden kolikoiden kilimän antamaa määritelmää tästä. Mutta uskaltaisin väittää, että oikeaan suuntaan ollaan menemässä.

Kun käsikirjoituksesta on vastannut mr. Craig Mazin (Scary Movie 3 ja 4, Superhero Movie. Hangover Part II ja III sekä The Huntsman: Winter’s War) niin oli myös vaikea päättää mitä odotti tältä rainalta. Ainakin kiinnostavaa väärinkäsitystä, missä näyttää siltä, että Mazin on saanut osakseen vain jatko-osien pakollisten fraasien toistoa. Hollywoodlandiassa raha on merkittävä tekijä. Jos studio on löytänyt mielestään hyvän ”script doctorin” eli käsikirjoitusten korjaajan ja viimeistelijän niin siitä on pyritty pitämään kiinni. 2000-luvun isot studioelokuvat olivat tuottoisia ja tarjosivat hyville käsikirjoitusten viimeistelijöille hyvin palkattuja töitä. Turvallista, mutta taiteellisesti paikallaan junnaavaa työtä. Mutta samaan aikaan varmasti hyvää pohjaa petaavaa miehelle, joka on viime vuosina säväytti siirtymällä jatko-osista HBO:n Chernobyl -sarjaan sekä The Last of Us ja The Sheep Detectives -elokuviin.

Olipa kyseessä sitten jatko-osa tai ensimmäinen elokuva Craig Mazin näyttää osaavan kertoa, miten hahmot toimivat paineen alaisina. He toimivat uskottavasti ja inhimillisesti. Tämä siitäkin huolimatta, vaikka maailma jossa he ovat olisi hyvin epärealistinen. Mazin on huomannut sen, että elokuvan ihmisillä / hahmoilla on enemmän merkitystä kuin elokuvan juonenkäänteillä, jolloin mukaan ei sovi statisteja vaan hahmojen pitää olla mukana tarinan toimivuuden vuoksi. Tämä tulee myös esille hahmojen moraalin harmaudessa. Miehen luomat hahmot ovat harvoin täysin pahoja tai hyviä. Tavoitteena lienee on tarjota elokuva, jossa katsoja voi ymmärtää kaikki osapuolia, vaikka ei hyväksyisi heidän tekojaan. Hän painottaa myös näkökulma siihen, että mitä tapahtuma merkitsee tällä hahmolle sen sijaan, että pohtisi mitä tapahtuu seuraavaksi tekee koko elokuvakokemuksesta erilaisen. Tavoitteena lienee on lähettää katsoja kotiin sen tunteen kanssa, mitä valkokankaalla tunnettiin verrattuna siihen, mitä juonen mutkissa tapahtui. Tämä ei kuitenkaan poista elokuvan rytmin merkitystä. Mazin tietää milloin painetaan eteenpäin ja millon katsoja tarvitsee hengähdystauon, joista saattaa myös löytyä ihmhillinen tai humoristinen piirre.

Mielestäni Craig Mazin on onnistunut kirjoittamaan hyvän elokuvan, joka ei kerro vain murhamysteeristä vaan myös yhteisön merkityksestä, ystävyydestä, menetyksestä ja surusta. Yksi elokuvan koskettavimmista hetkistä on kuoleman merkityksen ymmärtäminen. Lastenelokuvissa se on kuvattu usein lempeänä, symbolisena tai osana elokuvan päähahmon kasvutarinaa, jonka tarkoituksena on auttaa lasta ymmärtämää surun ja menetyksen teemoja ilman turhaa synkistelyä. Lammasetsivät onnistuvat tässä katsojan iästä riippumatta. Samanlaista taituruutta on tullut todistettu myös elokuvissa Bambi (1942), The Lion King – Leijonakuningas (1994) ja Coco (2017).

Osastot: Animaatio, Kevyttä katseltavaa, Leffat
Henkilöt: aroop shergill, bella ramsey, brett goldstein, bryan craston, chris o'dowd, conleth hill, emma thompson, hong chau, hugh jackman, iski agrawal, japser ambrose, julia louis-dreyfus, kobna holdbrook-smith, larainen newman, mandeep dhillon, michael wildman, molly gordon, nicholas braun, nicholas galitzine, patrick stewart, regina hill, rhys darby, tommy birchall, tosin cole