Tässä kohtaa on pakko myöntää, että en ole nähnyt alkuperäistä animaatiota (2010). Hehkutusta kylläkin sen edestä ja se oli riittävästi leffalipun ostamiseen. Ja nyt voi todeta, ei harmita, ei todellakaan – leffa oli mahtava! Ja tämä on nykyaikana hyvin tehty, kun valkokankaat ovat pullollaan uusintaversioita, uudelleen aloituksia ja uusia tulkintoja. Suosittelen leffakokemusta kaikille ikään, sukupuoleen ja elokuvahistoriaan katsomatta. Luvassa on valkokankaallinen tunnetta, kasvukipuja, huumoria ja inhimillisyyttä kaiken ikäisille.
Näin koulutat lohikäärmeesi, vuosimalli 2025, on uskollinen alkuperäiselle tarinalle. Omaa paikkaansa etsivä viikinkipoika Hiccup löytää yllättävän ystävyyden loukkaantuneesta ja väärinymmäretystä lohikäärmeestä, Toothlessista. Tämä ei sovi kaikille viikinkikylän asukkaille, eikä varsinkaan Hiccupin isälle, kylän päällikölle. Päällikön mielestä ainoa hyvä lohikäärme on kuollut lohikäärme. Mutta Hiccup on eri mieltä ja tästä nousee elokuvan juoni.
Ohjaaja-käsikirjoittaja Dean DeBlois jatkaa tuttua, turvallista ja vakuuttavaa tapaa Lohikäärmeen treenaamisen kanssa. Mies on ollut mukana ohjaaja-käsikirjoittajana kaikissa Kuinka kesytät lohikäärmeesi (2010, 2014, 2019, 2025) elokuvissa. Jälleen DeBlois onnistunut siirtämään valkokankaalle tarinan, jossa tasapainoilee hyvin Hiccupin kaipuu isänsä hyväksyntään ja Toothlessin luottamuksen kasvu Hiccupia kohtaan. Osansa kasvutarinasta saavat lohikäärme bootcampilla olevat Hiccupin ikätoverit, Hiccupin isä ja luonnollisesti lohikäärmeet. Elokuvaa on kiitettävä siitä, että se antaa Hiccupille ja Toothlesille aikaa suhteensa ja luottamuksensa kasvattamiseen. Läsnäolo, katse ja lentoretket tarjoavat paljon.
DeBloisin elokuvista voisi tehdä leffabingon. Olen varma, että pongaat seuraavat asia tästäkin rainasa:
- päähenkilö kokee ulkopuolisuuden tunnetta
- elokuvassa esitellään vanhemman ja lapsen välistä ristiriitaa
- elokuva painottaa luottamuksen ja ystävyyden rakentamiseta
- elokuvassa tunnelma rakentuu katseista ja eleistä dialogin sijaan, hiljaisuudella on oma merkityksensä
- päähenkilöiden lisäksi sivurooleissa olevat hahmot saavat tilaa kasvaa ja kehittyä, heillä on omat tähtihetkensä.
Erikoistehosteet eivät petä tässä elokuvassa. Live action sujuu tasaisesti eteenpäin animaation kanssa ja tekee kokonaisuudesta uskottavan. Toothless on omaa luokkaansa, samoin muut lohikäärmeet. Liikkeentunnistuksen, animatroniikan ja valokuvarealistisen CGI:n yhdistelmä herättää lohikäärmeet eloon tavalla, jota en osannut odottaa. Jokainen lohikäärme todellakin on omalta osaltaan erottuva olento, ei vain dgitaalinen luomus.Visuaalisten efektien tiimi (ILM ja Wētā FX) on luonut todellisen ihmeen. Visuaalisten efektien lisäksi on hehkutettava ihan fyysistä maisemaa. Elokuva on kuvattu oikeissa maisemissa Norjassa, Islannissa ja Färsaarilla. Ja hyvä niin, että vakuuttavia maisemia löytyy muualtakin kuin Uudesta Seelannista.
Musiikista vastaa alkuperäisten elokuvien parissa työtä tehnyt säveltäjä John Powell joka paneutuu elokuvan genrestä (lapsille suunnattu, animaatio, draama, toiminta) riippumatta jokaiseen teokseen yhtä intohimoisesti. Varmasti löydät oman suosikkisi seuraavista elokuvista, mihin Powell säveltänyt musiikkia. Tässä muutamia poimintoja laidasta laitaan: Näin koulutat lohikäärmeesi -trilogia, Ice Age -elokuvat, Chicken Run, The Bourne -sarja, X-Men: The Last Stand, Ferdinand. Powellin musiikille on tyypillistä tarinan kuljettaminen eteenpäin ja taito olla luomatta korvamatoja. Mutta silti niin vakuuttavaa musiikkia, että se jää mieleen. Ehkä se johtuu suuren orkesterin tarjoamista mahdollisuuksista, joihin hän sijoittelee sujuvasti myös kansanmusiikillisia piirteitä. Tästä elokuvasta on bongailtavissa kelttiläisiä piirteitä, jos ehdit niihin kiiinnittää huomiota kaiken lohikäärme äimistelyn keskellä. Elokuvassa musiikki kasvaa yhtenä dialogin osana Hiccupin ja Toothelsin välillä. Se aloittaa varovasti ystävyyden ensi askeleiden mukana päätyen mahtipontiseen lopputulokseen. Joskus tekisi mieli kytkeä verbaalinen dialogi pois ja keskittyä vain elokuvan katsomiseen ja siihen sävelletyn musiikin kuuntelemiseen.
Koska en ole nähnyt alkuperäistä en voi verrata näyttelijäkaartia heihin. Mutta tämän elokuvan roolitus on osunut nappiin. Hiccupin manttelia kantaa Mason Thames, hän on täynnä tunnetta ja oikeudenmukaisuuden hakua. Thames valkokankaan kemia toimii hyvin lohikäärmeiden kanssa, Astridin kanssa ehkä hieman heikommin. Astridin roolissa vaikutuksen tekee Nico Parker myös omalla kasvullaan lohikäärmeitä vihaavasta soturista niitä kunnioittavaksi. Kylän päällikkönä toimii Gerald Butler vakuuttavalla tavalla. Mutta ennen kaikkea menetin sydämeni Gobberin nahoissa pyörivälle Nick Frostille. Jos – joskus – ikinä – koskaan tulee oma spin off Gobberille ja lohikäärmeen treenausta harjoitteleville, suuntaan taatusti sitä katsomaan. Hemmo loistaa valkokankaalla vaikka ei tekisi mitään. Tästä on muiden näyttelijöiden hyvä ottaa oppia. Frostin lisäksi taidoikkaissa sivurooleissa häärivät Fishlegs Ingerman (Julian Dennison), Snotlout Jorgenson (Gabriel Howell) sekä Ruffnut Thorston (Bronwyn James) ja as Tuffnut Thorston (Harry Trevaldwyn). Ja käsikirjoittajalle tyypillisesti he eivät jää vaan seinäkukkasiksi, vaan saavat oman osuutensa henkisestä kasvusta ja oman paikkansa löytämisestä.
| Tunnetta, taitoa ja kasvutarinaa |   |
|---|---|
| Näin koulutat lohikäärmeen uusin versio on awesome, mahtava, vakuuttava, mieleenpainuva. Se ei jätä katsojaa kylmäsi, vaan muistuttaa meitä miksi elokuva menestyi ensimmäisessä paikassa vuosia sitten. Kasvutarinan ja erilaisuuden hyväksyminen ovat aina tärkeitä asioista. Visuaalisesti valkokankaalla nähdään koskettava ja mielenkiintoinen elokuva, jonka soisin jokaisen katsovan, Annan lähes täydet pisteet. Täydet olisi tipahtanut, jos Gobberia olisi näkynyt enemmän valkokankaalla. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Henkilöt: gerald butler, mason thames, nick frost, nico parker