Michael elokuva esittelee popin kuninkaan lavalla ja ihmisen kulisseissa. On heti pakko myöntää, että elokuvan tekeminen on varmasti ollut haasteellista henkilöstä, joka on yhtä aikaa kulttuurinen ilmiö, musiikin neropatti, tabloidien suosikkikohde ja kaikesta tästä johtuen kovin kiistelty hahmo. Mikä on lopullinen totuus, sen vei mies aikoinaan hautaansa. Valkokankaalla nähdään Michael Jacksonin nousu lapsitähdestä yhdeksi maailman suurimmista poptähdistä vuodesta 1966 vuoteen 1988 asti. Se keskittyy niihin hetkiin, jotka muokkasivat Michaelista sellaisen kuin hän oli. Tähän soppaa sopivat sisälle erilaiset vastoinkäymiset, henkinen hyväksikäyttäminen, menestyminen ja ristiriidat perheen, erityisesti hänen isänsä Josephin, kanssa, joka jakoi mielellään vitsaa ja syyllisyyttä enemmän kuin tarpeeksi.
Michael-elokuva on tehty varovasti ja kunnianhimoisesti. Se on teknisesti taitava ja musiikkihistoriallisesti mahtava. Mutta samalla vaikuttaa siltä, että Michael Jacksonista on rakennettu museota, jossa kaikki näyttää kauniilta ja taiteellisia vapauksia on käytetty asioiden alleviivaamiseksi, eikä silti päästä pinnan alle. Ehkä tämä ”yleisöltä pääsy kielletty” asenne on osin ollut elokuvan takana, tahtoihan Mchael pysyä maagisena hahmona. Tai sitten asiaan voi etsiä vastausta elokuvan vastaavasta tuottajajoukosta, joka kattaa aika kiitettävästi ihmisiä, joiden sukunimenä on Jackson. Elokuva onkin enemmän perikunnan hyväksymä projekti kuin riippumaton elämänkerta. Villien huhujen mukaan alkuperäinen versio sisälsi aineistoa vuoden 1993 syytöksistä, mutta perikunta ei lämmennyt niiden esittämiselle. Joten elokuva loppuu ennen kiistoja kappaleeseen ”Bad”.
Kauniin kiiltokuvan esittämisen lisäksi elokuva nostaa esille Michaelin merkittävät innoittajat herrat James Brown, Fred Astaire ja Charlie Chaplin. Jos laittaisi James Brownin ja Michael Jacksonin esiintymiset rinnakkain, niin kummastakin on löydettävissä räjähtävää energiaa lavalla, nopeita jalkaliikkeitä ja niitä kuuluisia ”Aw” huudahduksia. Fred Astaire puolestaan innoitti painovoiman kyseenalaistamiseen, hatun käyttämiseen koreografioissa sekä sulavaan liikkumiseen. Lavaesiintyminen, tanssi, muuttui Jacksonin käsissä taidemuodoksi perinteisen mikrofonin tukitelineessä roikkumisen sijasta. Ja lopulta Charlie Chaplin toi Michaelin lyhytelokuviin alias musiikkivideoihin visuaalista tarinankerrontaa. Kyky poimia parhaita puolia muiden mestareiden ominaispiirteistä, muokata niitä itsensä näköiseksi ei voinut olla vaikuttamatta myönteisesti Michael Jacksoni menestykseen. 1 + 1+ 1 = Michael Jackson.
Käsikirjoituksesta vastannut Mr. John Logan on yrittänyt wikipedia sivun tavoin tunkea vajaasen kahteen tuntiin Jackson 5:n syntyhistorian, Michaelin kokeman fyysisen pahoinpitelun ja henkisen hyväksikäytön, Motown-vuosia, irtiottoa Off the Wall -levyn kanssa, Thrillerin ja maailmanvalloituksen, Vuosien välillä vaeltava elokuva on nostanut kohokohdat esille, muut asiat jäävätkin sitten enemmän statistin roolin. Aivan kuin käsikirjoittajalla olisi ollut to-do-lista, josta on elokuvan edetessä ruksittu asioita pois: kirjoitettu – tehty – kuvattu – next. Onnistuuko tämä näkökulma hyvän henkilökuvan luomisessa – ehkä osittain, mutta sitäkin enemmänkin se kuvaa Michaelin yritystä olla täydellinen. Ja tämä täydellisyyden yrittely ei ollut enää vain Josephin miellyttämistä vaan jatkuvaa pyristelyä eteenpäin hyvän shown tarjoamiseksi maailman huipulla. Mr. Loganilta olisin odottanut enemmän, koska elokuvallisesta repertuaarista löytyy kaikkea Gladiaattorista Skyfall:n. Vaikuttavat henkilötarinat eivät siis pitäisi olla haasteellisia, joten miten ihmeessä on saatu aikaiseksi tällainen hyssyttelyraina.
Vuonna 1978 Michael otti ensimmäisen irtiottonsa perheestään toteamalla ”I’m not the kid anymore” ja siinä samalla askeleen kohti soolouraa ”Off the Wall” -albumilla. Itseltäni se meni vielä aika totaalisesti ohitse, mutta Thriller (1982) alkoi jo osumaan ja uppoamaan. Joten ei yllätä, että 1980-luvulla rakas sisareni määritteli musiikkimakuni seuraavasti: ”kunhan siinä on ”Oww” niin Outi tykkää siitä. Ja tätä ei käy kieltämään, enemmistö näistä ”Oww” biiseistä tuli Michael Jacksonilta Thriller -levyltä (mm. Billie Jean, Beat It). Jokainen katsoja voi sitten rauhassa bongailla musiikkihistorian mielenkiintoisia kappaleita valkokankaalla, joista osa kyllä suhahtelee ohitse lähes huomaamatta. Tähänkin irtiottoon perheen isällä Josephilla oli painava sanansa sanottavana: hän omistaa poikansa 9 – 17 välillä ja sen jälkeen voi tehdä mitä haluaa. Ei siis ole mikään ihme, että irtiotto Jackson 5-ryhmästä vei aikansa. Toisaalta, ainakin vähän, on nostettava hattua Josephille psykologisen psyykkauksen merkeissä. Se sopisi hyvin tähänkin päivään ja eri työyhteisöihin ”you reach out this together”. Joten ehkä täältä nousi osittain Michaelin harjoittelu kohti sitä täydellisyyttä ja ainutlaatuisuutta, mitä hän halusi tarjota faneilleen. ”Touch the whole world, Find your voice, Progress and Perfection ”
Kun Michaelin sooloura otti vielä enemmän tulta alleen, Joseph yritti yhä osingoille Kingin avulla ”The Jackson are back”. Michaelille Joseph totesi, ”I need these for my boys”, mutta olisi ollut edes kerran rehellinen, että sanonut, että kaipasi itselleen sitä samaa superloistoa, mitä Micheal jakoi ympärilleen. Joten syyllistämnen kehiin, tee tämä minun vuoksesi, koska päästin sinut itsenäistymään sooloalbumin avulla. Irtiotto ylikontrolloivasta isästä oli hankalaa aikuisenakin, Ehkä jonkinlaisen rajaviivana voi pitää Pepsi-tapausta. Varsinkin, jos Josephin suurin huoli se, että koska poika pääsee takaisin esintymään = tienaamaan rahaa perheelleen. Eikä niinkään huoli siitä, että miten toipuminen vakavasta palovammasta onnistuu.
Ohjaaja Mr. Antoine Fuqua on enemmän tunnettu intensiiivisemmästä ja fyysisemmästä tyylistään (mm. Training Day, Southpaw) kuin mitä nyt valkokankaalla nähdään. Ohjaaja etenee käsikirjoittajan tavoin hyvin hillitystä ja valikoiduin vedoksin eteenpäin. Tämä yllättää ja masentaa, koska valkokankaalla ei nähdä selviä juonipiikkejä, vaan pikemminkin wikipedian selaamista. On toki myönnettävä, että lopputulos on visuaalisesti näyttävä. Mutta samaan päästäisiin katsomalla valittuja paloja Michael Jacksonista U-tubesta. Elokuva on kunnianosoitusta kohdettaan kohtaan, pikemminkin kuin henkilötarina. Parhaaseen antiinsa Mr. Fuqua pääsee musiikkivideoiden ja konserttitaltiointien kanssa. Ne vaikuttavat uskottavammalta henkilökuvaukselta kuin mikään muu koko elokuvassa. Ja tämä kokemus on lähellä samaa mitä tuli itsekin todistettua HIStory Wold Tourin keikalla Helsingissä Olympiastadionilla elokuussa 1997. Muuten ohjaaja vaikuttaa pitävän turvavälin kohteeseensa ja painottavan Michael Jacksonin perinnön merkitystä popkulttuurille.
Pääosissa pyörivä Michaelin veljenpoika Jaafar Jackson oli lähes mahdottoman tehtävän edessä. Asenteet olivat varmasti nepo-baby-asennetta pullollaan, mutta minkäs asialle teet. Jaafar teki töitä pari vuotta päästääksensä setänsä maneereihin kiinni. Siinä hän onnistunut hyvin, paitsi hemmolla on liian lyhyet sormet – ja tämä tökki minua koko elokuvan ajan. Jaafarille on tosin nosettava hattua siinä, että hän onnistui suhteellisen hyvin raahaamaan paikoillaan junnaavaa elokuvaa eteenpäin.Haastatteluissa Jaafar onkin kertonut, että hänen tavoitteensa oli löytää Michaelin inhimilinen puoli. Katsoja päättäköön miten tässä on onnistuttu.
Sivurooleissa vaikuttavista henkilöistä eniten jäi mieleen Michaelin elämään vaikuttavina henkilöinä hänen isänsä Joe Jackson (Colman Domingo). Olisiko Michael päässyt asemaansa ilman isänsä paatoksellista suhtaumista täydellisyyden tavoitteluun esiintymisessä. Jatkuva harjoittelu ja kurinalaisuus lapsuudessa vaikutti vahvasti Michaelin suhtautumiseen esiintymiseensä ja vaikeuteen irtautua isänsä vallasta. Toinen mielenkiintoinen hahmo oli viihdealan asianajaja John Branca (Miles Teller), joka tiesi millaista menestystä Michael tavoitteli ja millaista taiteellista, taloudellista ja sopimuksellista vapautta se vaati. Branan rooli näkyy, mutta ei olisi haitannut, jos se olisi saanut lisää valkokangasaikaa. Ja kolmantena haluan nostaa esiin Michaelin henkivartijan, turvallisuuspäällikköl Bill Brayn (KeiLyn Durrel Jones). Hän oli luottohenkilö ja se myös näkyy valkokankaalla pienissä eleissä ja suurissa päätöksissä. Mielestäni elokuva tuo näiden kolmen hyvin erilaisen henkikön kautta enemmän syvyyttä Michaelin tarinaan kuin satunnaisten musiikkimaailman vaikuttajien vilahtamnen valkokankaalla.
| What it takes to be a superstar |   |
|---|---|
| Tai pikemminkin miten siihen asemaan pääsee. Michael elokuva on omalla tavallaan vakuuttava, kosketttava ja ajatuksia herättävä huipulle pääsemisen matkasta ja siellä pysymisestä. Tavoitteista tehdä hyvää musiikkia ja miellyttää faneja ilman kompromisseja. Tämä kuulostaa itse asiassa aika kivalta elokuvaidealta, sitä vaan ei juurikaan nähdä pintaraapaisua enempää valkokankaalla. Michael-raina ottaa etäisyyttä kohteenseensa ja esittelee tapahtumia. Tähden syntyminen kyllä nähdään, mutta ei niinkään ihmistä tähden takana. Leffa toimii asiallisena musiikkimaailman pintaraapaisuna, mutta omaelämänkerrallisena se vaatisi vielä paljon täydennystä. Suosittelen rainaa kaikille, jotka fanittavat Micheal Jacksonia minua totaalisemmin. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
P.s. Jos haluat nähdä hyviä omaelämänkerrallisia elokuvia muusikoista, suosittelen näitä:
- Rocketman (Elton John)
- Walk the Line (Johnny Cash)
- Bohemian Rhapsody (Freddie Mercuryn ja Queen)
- Ray
- Michael Jackson’s This Is It
Henkilöt: colman domingo, jaafar jackson, keilyn durrel, miles teller