Outin Leffaopas

María Ángeles asuu Calle Málagan kadun varressa omassa kodissaan. Hän laittaa herkullista ruokaa, kuuntelee hyvää musiikkia, tapaa ystäviään ja kaikki on hyvin, kunnes hänen tyttärensä tulee käymään kylässä. Sen jälkeen kaikki muuttuu.

Calle Málaga on elokuva, joka alkaa onnellisesta tilanteesta, kohtaa hiljaista hyväksymistä ulkoa pakotetun luopumisen edessä ja etenee siitä kohti kapinaa. Lopulta se kasvaa elokuvaksi ihmisarvosta ja itsekkyydestä, ja siitä miten meillä jokaisella on siihen erilainen näkökulma. Elokuva alkaa ihanan seesteisesti, María Ángeles tietää mitä haluaa ja pelkästään naisen kokkailuja ja päivittäistä tarinointia tutusssa ymnpäristössä olisi voinut katsoa pitempäänkin. Mutta sitten tuli tytär kylään asunnon myyntipuheineen. Ja María Ángeles päätyy kirjaamaan itsensä ulos vanhainkodista. Tämä tuntuu oikeutetulta ja siltä, että katsoja karkaa yhdessä María Ángelesin kanssa.

María Ángeles ei halua, että hänen puolestaan ajatellaan. Kyse ei ole siis vain vanhainkodista poistumisesta ja vaan enemmänkin pakeneminen järjestelmästä, joka ajattelee ikääntyneiden puolesta. Tämä herätteli ainakin minussa ajatuksia puolesta ja vastaan. On hyvä, että joku instituutio / laitos valvoo ikääntyneiden perusoikeuksia (hoivaa ja huolenpitoa), mutta samaanaikaan koen tarvetta katsoa peiliin ja miettiä sitä, miten taidokkaasti yhteiskunta onnistuu hävittämään ihmisten persoonallisuuden siinä vaiheessa, kun heistä tulee hoidettavia. Sinulla on päivittäinen aikataulu seurattavana ja siitä poikkeamista pidetään kehnona olitpa kaavaan pakottamisesta mitä mieltä tahansa.Tässä kohtaa on siis oikein ja kohtuullista kumartaa kaikkien pienyksiköiden / perhekotien puoleen, jotka tekevät ikääntyneiden arjesta enemmän yksilöllisempää ja persoonallisempaa kuin jättimäiset hoivalaitokset.

Jossain määrin María Ángelesin pako vanhainkodista muistuttaa Penny Marshallin ohjaamaa elokuvaa Awakenings. Siinä katatonisessa tilassa eläneitä potilaita onnistutaan hetkellisesti herättämään takaisin aktiiviseen elämään. Elokuvan koskettavin oivallus ei kuitenkaan ollut lääketieteellinen, vaan inhimillinen: kun ihmiset heräävät, heidän toiveensa, mieltymyksensä ja persoonansa heräävät samalla. He eivät enää ole pelkkiä potilaita, vaan ihmisiä.

Sama ajatus kulkee vahvasti myös Calle Málagan läpi. María Ángeles ei halua olla hoidettava kohde. Hän haluaa olla ihminen, joka saa päättää omasta ulkonäöstään, huonekaluistaan, ruuastaan ja elämästään. Tämän jälkeen lähes huomaamatta elokuva muuttuu oman vapauden kertomuksesta rakkaustarinaksi omaa elämää kohtaan. Kyse on omasta identiteetistä, omien rakkaiden tavaroiden arvostamisesta ja itsensä hallinnan takaisin ottamisesta. Tässä samalla María Ángeles tutustuu antiikkikauppiaaseen ja elokuva kääntyy jälleen uuteen suuntaan. Yllättävä romanssi oli vähän liian allekirjoitettu ja väkisin elokuvaan mukaan pakotettu, mutta yhtä kaikki sille toivoi onnellista loppua. Tosin samaan aikaan takaraivossa muistutti pieni ääni, että tämä ei ole hollywoodraina, joten se kuuluisa ”happy end” voi olla jossakin muualla kuin tässä elokuvassa.

Juuri kun María Ángeles on saanut elämänsä takaisin järjestykseen hänen tyttärensä myy kodin äitinsä jalkojen alta. Kaikki minkä puolesta María Ángeles on taistellut koko elokuvan ajan häviää ja tähän elokuva päättyy. Loppu jää avoimeksi elämän tavoin. Elokuvateatterista on pakko poistua päässään enemmän kysymyksiä kuin sinne mennessä. Mitä tapahtuu María Ángelesille? Muuttaako hän tyttärensä luokse Madridiin? Se ei vaikuta potentiaaliselta ratkaisulta. María Ángeles on koko elokuvan ajan osoittanut olevan itsenäinen nainen ja siihen soppaan, ei oman tyttären nurkissa asuminen ja lastenlasten vahtiminen sovi samaan lauseeseen. Entä jatkuuko suhde antiikkikauppiaaseen? Oliko kyse hetkellisestä huumasta, muistutus rakkauden olemassaolon mahdollisuudesta. Mutta mahtuuko kaksi itsellistä ja itsenäistä ihmistä saman katon alle. Tähänkään ei tule vastausta. Vai päätyykö María Ángeles takaisin vanhainkotiin? Tätä pidin huonoimpana vaihtoehtona hänen kannaltaan. Varmaa elokuvan lopun kannalta oli vain se, että María Ángeles joutuu luopumaan itsenäisestä elämästään ainakin jossain määrin. Ja ensimmäistä kertaa elokuvan aikana teki mieli itkeä ääneen, koska elokuvan loppu oli ahdistava. Jokaisella meistä on oikeus. Omaan kotiin, omaan elämään, omiin rytmeihin, omaan yksilöllisyyteen. En halua tulla vanhaksi, missä puolestani päätetään miten vietät päiväsi jossain hoitolaitoksessa, monelta heräät, mitä syöt, miten pukeudut. Sen sijaan haluan kuunnella päivät pääkseen lempilevyjäni riittävän kovalla, keikutella itseäni niiden tahtiin, syödä nutellaa suoraan purkista, käydä kulttuuritapahtumissa ja teellä kaupungilla ystävieni kanssa riippumatta siitä onko se hyväksi minulle va ei.

Elokuvan käsikirjoituksesta ovat vastanneet ohjaaja Maryam Touzani yhdessä Nabil Ayouchin kanssa. Elokuva on saanut hehkutusta itsenäisyyden, ihmisarvon ja rakkauden teemojensa vuoksi. Ohjaaja Maryam Touzanin elokuville on tyypillistä kuvata ihmisiä, jotka etsivät paikkaansa yhteiskunnan odotusten keskellä (The Blue Caftan). Calle Málaga tekee samaa María Ángelesin näkökulmasta. Tätä vastaan vaikuttaa siltä, että käsikirjoituksen tavoitteena on ollut herättää katsojissa kysymyksiä enemmän kuin tarjota vastauksia. Mitä tapahtuu ihmiselle, kun hänen persoonallisuutensa ja itsenäisyytensa otetaan pois? Onko ikääntyneellä vanhemmalla oikeutta omaan itselliseen elämäänsä samalla tavalla kuin hänen lapsellaan? Ja sen vuoksi kaiken kauniin kapinoinnin ja itsenäisen elämän tavoittelun takana yksi Calle Málagan vahvimmista teemoista liittyy laitosasumiseen ja siihen, kuinka vaikeaa ulkopuolisten on nähdä sen vaikutuksia.

Laitosasumisssa on puolensa, siitä ei ole epäilystäkään. Arki on rytmitetty työntekijöiden näkökulmasta ja kaikki pakolliset asiat tulevat hoidetuksi ajallaan. Siinä on myös samalla asian ongelma. Elämän ollessa aikataulutettua oma persoonallisuus jää takavasemmalle ja ennen kuin ehtii kissaa sanoa kaiken tämän keskellä oleva persoonallinen ihminen on laitostunut. Hän on sopeutunut järjestelmään, jonka tehtävä on ollut tehdä kaikesta sujuvaa. Calle Málagan esille nostama kysymys onkin siitä, että kuinka paljon järjestystä voidaan lisätä ennen kuin samalla vähennetään ihmisten persoonallisuutta? Minulla ei ole tähän oikeaa vastausta. Enkä usko, että kenelläkään muullakaan on. Ehkä juuri siksi elokuva jää mieleen pitkäksi aikaa.

Osastot: Draama, Kevyttä katseltavaa
Henkilöt: ahmed boulane, carmen maura, maría alfonsa rosso, marta etura