Partir un jour – Jonain päivänä on niitä ranskalaisia elokuvia, joita joko ymmärtää tai sitten ei. Vään sama kuin istuisi jossain kalliissa ravintolassa ja tuijottaisi kolmea hernettä lautasella pohtien, että mitä tällä on ajettu takaa.Jonain päivänä elokuvan tarinan idea on ihan toimiva. Menestyvä huippukokki, joka on aukaisemassa omaa ravintolaansa, joutuu palaamaan kotinurkilleen rekkakahvilaan isänsä terveysongelmien vuoksi. Soppaa sakeuttamaan laitetaan odottamaton raskaus, odottamaton ensirakkauden tapaaminen ja odottamattomat nostalgiset muistot siitä, miten rakkaus ruokaa kohtaan syntyi juuri tuossa rekkaravintolassa. Periaatteessa siis ainekset ovat kasassa, mutta jossain vaiheessa kokki on unohtanut maistaa keitostaan. Tok, tok, tok…
Jonain päivånä pyrkii rakentamaan elokuvaa tunnelman ja ihmisten muistojen varaan. Se on ihan toimiva resepti.Ongelma on vain siinä, että samalla lautaselta on onnistuttu siivilöimään pois lähes kaikki draama, jännite ja yllätys. On pakko pohtia ääneen, oliko tämä elokuvan tarkoitus. Valkokankaalla nähdään esitys, joka voisi sellaisenaan löytyä kenen tahansa tavallisen tallaajan päiväkirjasta – tosin päiväkirjassa saattaisi olla enemmän juonenkäänteitä, draamaa ja jännittyneisyyttä. Tämä arkinen esillepanon tasapaksuus on elokuvan vahvuus ja heikkous. Leffaa on niin helppo seurata, että samalla voi naputella takarivistä tekstiviestejä ystävilleen ja sopia kaffi-treffejä. Tai pohtia sitä kuuluisaa ostoslistaa valkokankaan tapahtumien seuraamisen sijasta.
Elokuvan merkittävyyttä voi pohtia sen ranskalaisuudella. 2000-luvun ranskalaisissa elokuvissa ovat korostuneet ihmissuhteet, identiteetti ja arkiset kokemukset toiminnan sijaan (check).
Realistinen ote yhteiskunnallisiin kysymyksiin, sukupolvien välisiin ristiriitoihin ja tavalliseen elämään (check). Taiteellinen omaperäisyys (check), tällä kertaa musikaalin muodossa, joka on se elokuvallinen vastine sille, että joku päättää lisätä ananasta poronkäristykseen. Sekä vahvat naisroolit ja identiteetin pohdinta (check). Kaikkea painoarvoista on mukana ja elokuva pyrkii selvästi yhdistämään realismin, nostalgian, identiteetin ja draaman rippeet yhdeksi kokonaisuudeksi. Lopputulos muistuttaa kuitenkin enemmän sekametelisoppaa kuin laadukasta annosta, jossa yksikään maku ei oikein pääse esiin. Tässä vaiheessa joudun toteamaan Je ne comprends pas la culture française.
Mutta yritetään. Päärooleissa pyörivillä näyttelijöillä on ajoittain tavoitettavissa luonnollisuutta, joka toimii hyvin. Sitten paikalle marssivat musikaalinumerot kuin joku kaataisi valmiin kastikkeen sekaan desilitran ketsuppia. Arkinen läsnäolo katoaa välittömästi ja katsoja putoaa kattilan pohjalle etsimään jotain tuttua ja turvallista sulatettavaa. Hahmot tuntuvat olevan välillä tilanteesta riippuen uskottavilta ja sitten niin paljon yli meneviltä kuin vain on mahdollista. Pysyminen jommassa kummassa päässä olisi ehdottomasti tehnyt elokuvakokemuksesta antoisemman. Nyt katsoja joutuu jatkuvasti arvailemaan, onko tarjolla maalaisjärjellä valmistettua kotiruokaa vai kokeellista fine diningia. Tämä vatkaaminen käy lopulta voimille, eikä kohtauksiin saada tarpeeksi lihaa luiden ympärille.
Pääosassa nähtävä Ms. Juliette Armanet tunnetaan ennen kaikkea laulajana, mikä ehkä osaltaan selittää musikaalivaikutteiden määrän. Hän on kuitenkin valkokankaan luonnollisin ja helpoimmin lähestyttävä hahmo. Mr. Bastien Bouillon onnistuu ilmaisemaan enemmän kuin dialogi hänelle tarjoaa. Kemia heidän välillään toimii pääosin hyvin. Mutta jos lusikalla on annettu mausteita, niitä on turha yrittää kauhalla kaapia kattilan pohjalta.
Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta on vastannut Ms. Amélie Bonnin. Jonain päivänä pohjautuu hänen samanimiseen lyhytelokuvaan Partir un jour (2021). Siinä ehkäpä olisi kannattanut pysyä. Ohjauksessa painottuu paikallaan junnaaminen ja henkilöiden sisäinen tunne-elämä, joka ei välity vakuuttavasti valkokankaalle (musikaalinumeroita ei lasketa mukaan). Ja tämä on sääli, sillä parhaimmillaan Bonnin pitäisi pystyä luomaan vahvaa tunnelmaa realismia ja nostalgiaa hyväksi käyttäen. Mutta nyt valkokankaalla nähdään tasapaksua kaurapuuroa ja mielikuva enemmän dokumentin, ei elokuvan, katsomisesta. Käsikirjoituksessa apua on saatu Mr. Dimitri Lucaselta. Ja tämä yhteistyö näkyy ehkä parhaiten luonnollisen oloisesta dialogissa (musikaalinumeroita ei edelleenkään lasketa tähän mukaan). Tämä luonnollisuus on elokuvan heikkous, se ei riitä yksin kantamaan elokuvaa. Tekijöillä on ollut mielessään voimakas tunnetila, jota he ovat yrittäneet tarjoilla katsojalle. Annos vain jää keskeneräiseksi. Elokuva ei uskalla hautua riittävän kauan niiden asioiden äärellä, joilla sen pitäisi vakuutta katsojansa. Katsojalle jää poukkoileva tunne, joka ei katoa koko elokuvan aikana. Ja kenties elokuvan paras anti menneisyyden vaikutus nykytilanteeseen jää aika lailla lapsipuolen asemaan. Leffan jälkeen oli pakko pohtia, että onko tämä niitä kuuluisia ranskalaisia taide-elokuvia. Je ne comprends pas la culture française.
| Elokuva yritys |   |
|---|---|
| joka muistuttaa enemmän dokumenttia. Jonain päivänä yrittää kertoa tarinan nykyisyyden ja menneisyyden sekametelisopasta. Se ei ole elokuva ruuasta, eikä oikein rakkaudestaan, eikä todellakaan myöskään musikaali, vaan yritys yhdistää näitä kaikkia jollakin tavalla. Se on kuin ravintolan päivän erikoinen, jonka tarjoilija esittelee innokkaasti, mutta jonka sisältö jää asiakkaalle mysteeriksi vielä viimeisenkin haarukallisen jälkeen. Ohjaaja ja käsikirjoittaja ovat toivottavasti tähdänneet korkeammalle kuin valkokankaalla nähty lopputulos, sillä muuten tuotos olisi auttamattoman ala-arvoinen. Elokuvan pitäisi kai herättää ajatuksia inhimillisyydestä ja menneisyydestä. Itse jäin pohtimaan lähinnä rekkaravintoloiden merkitystä suomalaisessa yhteiskunnassa sekä sitä ikuista viisautta, että mitä enemmän rekkoja pihassa, sitä paremmat sapuskat tiskin takaa yleensä löytyvät. En usko tämän olleen elokuvan tarkoitus. Partir un jour – jonain päivänä on liian turvallinen elokuva, josta on vaikea keksiä mitään suurenmoista sanottavaa. Se ei polta pohjaan, mutta ei myöskään kiehauta tunteita yli. Lopputulos jää haaleaksi buffet-lounaaksi: syötäväksi kyllä, mutta viikon päästä et enää muista mitä lautasellasi oli. Rahansa voi käyttää paremminkin. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka haluavat harjoitella ranskan kieltä perustasolla ja haluavat rauhassa kritisoida ranskalaisia elokuvia. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Ikäraja: 12
Pituus: 1 tunti ja 37 minuuttia
juliette armanet, bastien bouillon, françois rollin
Jos nostalgian liittäminen juurille palaamiseen ja taidokkaaseen ruuanlaittoon innostaa suosittelen mieluummin katsomaan seuraavat elokuvat:
- Babette’s Feast (1987). Ranskalaisesta pakolaisesta tulee pienen yhteisön kokki
- Eat Drink Man Woman (1994). Sunnuntailounas pitää perheen yhdessä
- Julie & Julia (2009). Kaksi eri naista, kaksi eri aikakautta, yksi keittokirja
- The Lunchbox (2013). Posti kuljettaa ruuan lisäksi kirjeitä
- The Hundred-Foot Journey (2014). Intialainen perhe avaa ravintolan ranskalaisen fine dining -ravintolaa vastapäätä
Henkilöt: bastien bouillon, françois rollin, juliette armanet