Animaatio on 50 Disneyn tuottama piirretty (onnittelut myös täältäpäin maailmaa), joten sen kunniaksi on ihan kiva juttu, että raina on suunnattu sekä tytöille ja pojille (ikään katsomatta). Kyse leffassa on prinsessa Rapunzelista (Mandy Moore), joka asustaa korkeassa tornissa kultakutriensa keskellä. Rapulzelin seurana tornia asustaa Cherin kaltaisesta ikuisuudesta nuoruudesta haavaileva Gothel (Donna Murphy) muori. Muori väittää Rapulzelia (suom. Tähkäpää) omaksi lapsekseen, jotta saisi yksinoikeuden tyttösen taikoja tekeviin kutreihin. Tytön hiukset meinaan takaavat hälle ikuisen nuoruuden (ei sinänsä hullumpi syy). Mutta asiaan tulee pieniä mutkia, kun valtakunnan ykkösvaras Flynn Rider (Zachary Levi) päättää käyttää tornia piilopaikkanaan. Vastapalveluksena piilopaikasta ja parista muusta asiasta Rapunzel haluaa päästä tornin ulkopuolelle viettämään 18-vuotis synttäreitään ”äidin” ollessa muualla.
Erityismaininnan elokuvasta haluan antaa Maximukselle, ihastuttavalle hevolle, joka luulee olevansa jahtikoira, samoin kuin Rapunzelin kameliotillle Pascal:lle, jolla on kyllä hieman liian ”sakin hivutusta” kannattavia taipumuksia. Toinen mainitsemisen arvoinen asia tietenkin, näiden perheleffojen kohdalla on se, että leffasta saa jokainen jotain irti. Rapunzelin ja Flynnin välinen dialogi huitelee ihan omaa luokkaansa ja on nautittavaa kuunneltavaa / katseltavaa, kun se ei tipahda sinne lapsi-vauva-tasolle naiivissa kaiken maailman parantavuudessaan. Sääli vaan, että tämä sähäkkä sanasota menettää terävyyttää hitaasti ja varmasti kohti rainan loppua (matkalla kohti siirappimaisuutta). Mutta toisaalta ilman sitä, leffalle ei varmaan olisi saatu disneymäistä loppukasaumaa. Myönteinen yllätys rainassa oli kuitenkin se, että se piti niin hyvin otteessaan alkumetreistä asti. Aika kului kuin siivillä filmiä katsoessa.
Siinä missä Mr. Shakespearea voi pitää yhtenä hollywoodlandian tehokkaimmista käsikirjoittajista, täytyy kohta ruveta antamaan samaa kunniaa 1700-luvulla vaikuttaneille Jacob ja Wilhelm Grimmille. Tangled (alias Rapunzel) ei ole ensimmäinen Disneyn lainaus Grimmin veljesten suuntaan. Viime vuoden Prinsessa ja Sammakko oli aika suora muunnos Sammakkoprinssistä. Klasssiset ”prinsessat” Disney olikin jo kerinnyt lainailla aiemmin valkokankaalle: Lumikki (1937), Tuhkimo (1950) ja Ruusunen (1959). Ja nyt sitten Tähkäpää. Disneyn väki on ehkä tyytyväinen tietäessään, että sieltä Grimmin veljesten tarinoista löytyy vielä vaikka mitä lisää. Jännityksellä jään seuraamaan ketä on seuraavaksi elokuvaistettu.
| Grimmin veljesten sadun modernisointi |    |
|---|---|
| on onnistunut suhteellisen hyvin. Toki Disneyn kaltaiselta isolta firmalta voisi välillä odottaa niitä uusiakin ideoita, mutta ei tässä modernissa versiossa mitään vikaa ollut. Vanhaa tarinaan on laitettu uusiksi nasevalla dialogilla (suomennoskin on suhteellisen onnistunut) ja vauhdikkailla hahmoilla. Jäin pohtimaan elokuvan 3D-arvoja, raina olisi pärjännyt ilmankin, mutta kai sitä Disneyn pitää yrittää pysyä trendissä mukana. Se, että jääkö leffasta jotain kotiin asti kannettavaa, on vaikea sanoa. Leffassa on perinteisesti hyviä biisejä, mutta siitä huolimatta taidan liputtaa paistinpannun monikäyttöisyyden puolesta. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Elokuvan kappale ”I See The Light” hellytti muuten vuoden Oscar-raadin sydämen ja pääsi kisaamaan vuoden parhaasta biisistä. Tälle jopa Simon Cowell voisi näyttää jatkolippua omissa ohjelmissaan. Ihan kiva kappale, mutta minuun tehosi enemmän Gothel muorin laulu: Mother knows best, jonka olen tähän liittänyt mukaan meidän kaikkien iloksi, jotka luulemme olevamme aina silloin tällöin ehdottoman oikeassa.
Osastot: Animaatio, Kevyttä katseltavaa