Outin Leffaopas

IronManilla on haarniskansa, Thorilla vasaransa, Peter Parker sai supervoimat radioaktiiviselta hämähäkiltä ja suomalainen alakoululainen Emilia marsun puraisusta kyvyn lentää ja hengittää veden alla. Sekä siinä samalla omalla oikeudentajullaan laittaa asioita kuntoon, alkaen silakoista. Pörröisistä pikkueläimistä pitävä Emilia saa oman marsun. Ikävä kyllä marsu vain onnistuu puraisemaan Emiliaa sormeen ja tämä aloittaa tytössä muodonmuutoksen oikeuden puolustajaksi ja maailman (tai ainakin Itämeren poukaman) vesien pelastajaksi. Vihaisten silakoiden ongelmia ratkaistaessa Emilian tulee myös ratkaista miten suhtautua hyvään ystäväänsä Simoon, jota muut kiusaavat koulussa.

Supermarsu yllätti myönteisesti. Se ei toki ollut niin jännä, että olisi ollut papanat pöksyissä (kuten mainoksessa sanotaan), mutta leffassa oli tekemisen makua kotimaiseksi lastenleffaksi. Kiitos siitä. Erikoistehosteellisesti se ei vielä saavuta mitään Pixar-Disney -tasoa marsuilussa. Mutta Emilian piirrokset veivät mukanaan ihan kiitettävästi. Ja vaikka raha on ollut kortilla tässä kohtaa, niin seuraavassa Supermarsu-elokuvassa voisi tähän panostaa vielä lisää. Nyt Super-Super-marsun ja Emilian kohtaaminen muistutti aina välillä 1960-luvun erikoistehosteiden käyttöä. Mutta kaiken kaikkiaan leffalla on hyvin paljon hyvätahtoisuutta, joka on venynyt hyvin kotimaisesti tiukan rahoituksen yli. Mielenkiintoista on tuottaja Marko Tallin totemus, että Supermarsussa on yhtä paljon erikoistehosteita kuin Paddingtonissa. Niiden tekijäryhmä on vaan hieman erikokoinen. Jos Paddingtonin tuotannossa oli 500 ihmistä, Supermarsun kohdalla se oli 15. Pitäen mielessä tämän mittasuhteen, ei voi olla kuin tyytyväinen lopputulokseen.

Supermarsu sopii hyvin jatkoksi kotimaisten lastenelokuvien linjaan. Ellan ja kavereiden, Onnelin ja Annelin, Heinähatun ja Vilttitossun, Tatun ja Patun sekä Risto Räppääjän tavoin elokuvan keskiössä ovat lapset ja elokuva on tehty lapsille. Pääosissa pyörivät Ms. Ella Jäppinen ja Mr. Viljami Lahti osaavat ottaa roolinsa hyvin ja keskittyä heidän mielestään tärkeisiin asioihin (Putous-sarjan Tanhupallo olisi tästä hyvin tyytyväinen). Käsikirjoitus antaakin heille enemmän pelivaraa kuin muille stereotyyppisesti kirjoitetuille koulukavereille. Toinen tyypillinen stereotypia tässä elokuvassa oli aikuisten sotkujen siivoaminen. Ei taida olla kovin helppo nimetä leffaa, missä näin ei tapahtuisi. Ja tällä kertaa jäljet eivät johtaneet sylttytehtaalle, vaan margariinitehtaalle.

Aikuiset näyttelijät pysyvät hyvin ruoduissaan ja omalta osaltaan antavat jopa välillä viisaita neuvoja nuoremmille. Ehkä perinteiseen lastenelokuvan tapaan heille oli kirjoitettu hieman typeröiset roolit, jotka eivät oikeasti huomaa mitä lasten maailmassa tapahtuu. Joten aina sitä on opittavaa, kun katselee asioita lasten näkökulmasta. Tämän lisäksi leffa alleviivaa luonnonsuojelua, koulukiusaamiseen puuttumista ja todellista ystävyyttä. Kun antaa Itämeren silakoiden olla rauhassa, keskittyä kierrättämiseen ja puuttua kiusaamiseen ajoissa, niin yksi leffan merkittävä anti on toisen ihmisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on. Ja tällä en tarkoita Emilian hyväksymistä Supermarsuna, vaan Simon hyväksymistä Simona. The Greatest Showman -elokuvan tavoin erilaisuus ja sen hyväksyminen nousee merkittävään rooliin tässäkin elokuvassa. Nyt nähnyt teemat ovat ihan asiallisia aiheita lastenelokuvissa, mutta joskus nekin voisivat loistaa poissaolollaan kuten Kapteeni Kalsari -elokuva hyvin lapsellisesti osoittaa.

Ohjaaja Mr. Joona Tena sai apua käsikirjoituksen tekoon Ms. Paula Noroselta. Ohjaaja ei ollut nyt ensimmäistä kivirekeä vetämässä, vaan on päässyt onnistuneesti kokeilemaan eri tyylilajia aiempien elokuviensa parissa. Mutta ehkä miehen olisi Supermarsun parissa pitänyt viettää enemmän aikaa ohjaajan pallilla. Nyt elokuvassa toki nähdään Emilian muodonmuutos ja marsuilu, mutta muuten sielä tunnutaan juoksevan paikasta toiseen ilman järkevää syytä. Tämä päätön kanailu syö elokuvan lapsellista uskottavuutta. Toki ymmärrän budjetin rajallisuuden vaikuttaneen tähän, mutta leffan tiivistäminen enemmän toiminnalliseksi tai supermarsulliseksi auttaisi sitä roimasti. Marsuilun laajempi käyttäminen olisi antanut elokuvalle enemmän ilonkiljahduksia.

Supermarsu-elokuva perustuu taiteellisin vapauksin Ms. Paula Norosen kirjaan: Emilian päiväkirja – Supermarsu pelastaa silakat. (2009). Ja mikäli kassakoneet laulavat voi olettaa Supermarsun liitelevän vielä uudestaan valkokankaalle. Ms. Noronen kuitenkin kirjoittanut kaiken kaikkiaan 10 Supermarsu-kirjaa. Ja toivottavasti loppua ei näille näy. Uusia potentiaalisia elokuvia odotellessa tämä lyyli taitaa kuitenkin kipitellä kirjastoon lainaamaan näitä äänikirjoina.

Supermarsu auttaa kalabaliikkiin

ja siinä samalla muistuttaa meitä luonnonsuojelusta ja kiusaamiseen puuttumisesta. Ei siis mitään kovin kökköjä teemoja lastenleffalta. Tosin ehkä niiden kustannuksella Supermarsu ei saa kunnolla tuulta töppöstensä alle ja räväytä lapsikatsojilta nauruhermoja auki. Toki leffassa on jonkin verran toimintaa ja marsuilua, mutta enempi sitä olisi kaivattu. Suosittelen elokuvaa kaikille Supermarsu-kirjojen ystäville ja lapsille. Sekä meille muille lapsenmielisille, jotka haluamme nähdä missä kotimaisessa lastenelokuvassa tällä hetkellä mennään. Täytyy sanoa, että kaiken kaikkiaan siellä näyttää hyvältä.

Overall
Kokonaisarvosana.

Näyttelijät: Ella Jäppinen, Viljami Lahti, Essi Hellén, Tommi Korpela, Arttu Wiskari, Eero Ritala, Kari Hietalahti

Kesto:1 tunti 25 minuuttia