Outin Leffaopas

Suffragette kertoo naisten äänioikeutta vaatineista naispuolisista aktivisteista 1900-luvun alussa. Erityiseen asemaan pääsee pyykkärinä toimiva Maud, joka haluaisi viettää rauhallista elämää miehensä ja pienen poikansa kanssa. Kohtalo kuitenkin puuttuu peliin, kiehauttaa hieman Maudin verta ja saa hänessä aktiivisen anarkistin aikaiseksi työtoverinsa Violetin ja  uuden tuttavuuden Edithin avulla. Tällä on kuitenkin kova hinta normaalin elämän raunioitumisen ja vankilan tapojen tullessa liian tutuksi.

Elokuvan ohjaaja Ms. Sarah Gavron voi olla tuoreempi tuttavuus valkokankaalla kuin käsikirjoituksen kokoon kynäillyt Ms. Abi Morgan. Ms. Morganin kynästä (tai läppäristä) ovat lähteneet liikkeelle niinkin voimakkaat elokuvat kuin The Iron Lady (2011), Shame (2011) ja The Invisible Woman (2013), joten omat odotukseni olivat todella korkealle ja siellä ne myös pysyivät elokuvan jälkeen. Tässä kohtaa voi myös pohtia sitä, että millaiseksi elokuva olisi kääntynyt mies-ohjaajan käsissä? Vai olisiko se yhtä vakuuttava silloinkin? Olisiko Maudin matka pyykkituvalta aktiiviseksi naisasiaa ajavaksi daamiksi ollut siloitellumpi tai täyttänyt kaikki kliseet naisten kokemista ahdistuksen aiheista? Mutta toisaalta samaan aikaan voi kysyä myös sitä, että missä ovat miesten mielipiteet naisten äänioikeudesta? Tällä hetkellä ne loistavat poissaolollaan, vaikka olisivat hyvin voineet täydentää tätäkin tarinaa.

“I would rather be a rebel than a slave!” – Emmeline Pankhurst

Elokuvan nimi juontaa alkunsa sanasta äänioikeus ” suffrage”. Sanasta johdettiin suffragette (suom. suffragetti) kuvaamaan niitä itsepäisiä ja naurettavia naisia, jotka vaativat itselleen oikeuksia 1900-luvun alun Britaniassa. Sana sukelsi julkiseen käyttöön vuonna 1905 pilkallisen artikkelin myötä, millä kuvattiin maltillisesta äänioikeutta vaativia naisia. Pian suffragetti-sana levisi tarkoittamaan naisasialiikkeen äärilaitaa, joka panosti maltillista lähestymistapaa enemmän suoraan toimintaan, kuten ikkunoiden särkemiseen ja postilaatikoiden poksautteluihin.

Onko elokuva sitten kuinka tosipohjainen näyttelijöiden esittämisen hahmojen takaa. Osin, osin ei. Mielenkiintoisesti Ms. Carey Mulliganin roolihahmo Maud Watts edustaa yleistä mielikuvaa tuon ajan naisesta, joka ajoi omaa asiaansa. Muutoin merkittävät daamit (Emmeline Pankhurst ja Emily Wilding Davison) olivat merkittäviä omalla tavallaan. Elokuvan kannalta nämä ruohonjuuritason aktivistit nousevat suurempaan rooliin kuin esimerkiksi ylimainostettu Ms. Meryl Streep, joka vain piipahtaa valkokankaalla. Ms. Streepiä merkittävämpänä antina elokuvalle pidän kokenutta komissarioa Steediä, joka kiteyttää asian hyvin. Yläluokan daamit haaveilevat vapaudesta, mutta eivät tahdo tahrata käsiään vaan siihen käytetään alaluokan työväestön daameja.

Mielenkiintoisesti valkokankaalla ei piipahda yhtään tummaihoista naista? Nyt olematta liikaa rasistinen on pakko pohtia sitä, että eikö heitä oikeasti ollut edwardian ajan Englannissa – lainkaan? Käsittääkseni daameja kuitenkin on varmasti löytynyt suurista kaupungeista kuten Liverpoolista ja Manchesterista. On aika noloa, että elokuva on keskittynyt valkoihoisten naisten feminismiin ja mikäli Suffragetti-liike ei huolinut tummaihoisia daameja joukkoonsa, tämäkin olisi tässä historian kuvauksessa kaivannut aikansa valkokankaalla.

”We’re half of the human race; you can’t stop us.” – Maud Watts

Oikeassa elämässä brittiläinen daami Emmeline Pankhurst (1857/8 – 1928) oli poliittinen aktivisti, joka edesajoi naisliikettä ja naisten äänioikeutta. Daami on ollut niin vaikuttava, että Time-lehti nimesi hänet 100 vaikuttavimman henkilön joukkoon 1900-luvulla. Tämä siitäkin huolimatta, että naisen militanttia toimintaa kritisoitiin ja arvioita on esitetty niiden vaikuttavuudesta. Mutta silti ilman naisen vuorovaikutusta brittiläisten naisten äänioikeuden saaminen olisi voinut siirtyä vuosilla eteenpäin. Histroriallisesta näkökulmasta on myös viehättävää, että nainen syntyi aíkoihin, jolloin naisen tehtäväksi korostettiin kotona olemista ja lasten tekemistä. Onneksi Emmelille sattui hyvin aktiiviset vanhemmat, jotka johdattivat hänen politiikan saloihin samoin kuin asiasta myös innostunut aviomies Mr. Richard Pankhurst. Vuonna 1903 viisi vuotta puolisonsa kuoleman jälkeen Emmeline perusti naisliiton Women’s Social and Political Union (WSPU), joka tuli tunnetuksi väkivaltaisesta toimintatavastaan protestien ja mielenosoituksien järjestämisen kautta. Naisen ja hänen kannattajien suorittama sabotaasi kuten postilaatikoiden polttaminen, ikkunoiden kivittäminen ja julkisille paikoille itsensä kahlitseminen tutustutti heidät maan vankiloihin ja nälkälakkoihin sekä pakkosyöttöihin.

Ms. Edith Bessie New (1877 – 1951) teki töitä Emmeline Pankhurstin perustamassa WSPU:ssa. Naisen julkisesta ja väkivaltaisesta (mm. pääministerin kotiasunnon ikkunoiden rikkomisesta) toiminnasta alkoi WSPU:n käyttämä toiminnallinen lähestymistapa naisten oikeuksien edestä. Vankila nälkälakkoineen tuli tutuksi myös Ms. Newlle. Ms Emily Wilding Davison (1872 – 1913) oli myös aktiivi militantti naisten oikeuden ajamisessa. Ms. Newn tavoin hänetkin vangittiin useita kertoja ja pidettiin elossa pakkosyöttämisen keinoin nälkälakkoilun keskellä. Nainen on kuitenkin tunnetuin kuningas Yrjö V:n hevosen eteen astumisesta Epsom Derbyssä yrittäen näin saada huomiota naisten oikeuksille. Ikävä kyllä tämä koitui naisen kohtaloksi, mutta se nosti samalla hänet suffragettiliikkeen kuuluisimmaksi marttyyriksi.

Britaniassa naiset saivat vuonna 1918 rajatun äänioikeuden. Yli 30-vuotias nainen sai tuolloin mahdollisuuden äänestää. Tällä haluttiin turvata ensimmäisessä maailmansodassa kuolleiden nuorten miesten vähäinen äänimäärä. Yhtäläinen äänioikeus miesten kanssa saavutettiin vasta vuonna 1928. Suomi on tässä kohtaa edelläkävijä maa, sillä täällä naisten äänioikeus tuli voimaan vuonna 1906. Saimme kolmantena maailmassa ja ensimmäisenä Euroopassa naisten äänioikeuden. Hyvä Suomi!! Tämä fakta on ikävä kyllä jätetty pois kokonaan elokuvan lopputeksteistä.

Ei turhaa koppurointia

vaan omien oikeuksien ajamista kaikilla mahdollisilla tavoilla. Ihastuttavasti elokuva ei kallistu silittelemään itseään, että oletpa tehnyt aikamoisen matkan baby, vaan esittelee sitä mitä arki oli ilman suurempia säälipisteitä. Naisilla oli ankeaa tuolloin ja naisilla on ankeaa edelleen. Elokuva antaakin parastaan naisten ilmaisun ja kärsimisen kautta. Kaikki äänioikeuden saaneet naiset saavat omalta osaaltaan kiittää heitä tästä pohjatyöstä. Elokuva esittelee rohkeita naisia, mutta paljon jää vielä historian lehtien piiloon mitä olisi voitu esittää valkokankaalla. Nyt elokuva keskittyy liikaa asian esittämiseen yhden ihmisen kautta ja se kaventaa näkökulmaa. Samaan aikaan se jotenkin myös onnistuu uhraamaan tässä oman tunnemaailman kirjonsa. Suosittelen elokuvaa kaikille, jotka haluavat kurkata menneisyyteen ja pohtia sitä, onko se naisen elämä muuttunut vuosien kuluessa mihinkään.

Overall
Kokonaisarvosana.

Näyttelijät: Carey Mulligan, Helena Bonham Carter, Anne-Marie Duff, Natalie Press, Romola Garai, Brendan Gleeson, Ben Whishaw, Samuel West, Adrian Schiller, Finbar Lynch, Meryl Streep