Outin Leffaopas

Dokumentaristi Mr. Ari Matikaista vaivasi kysymys ”mitä sota tekee ihmiselle?” siinä määrin, että hän päätti tehdä aiheesta dokumentin. Onneksi. Aiheen pohdinta sai alkunsa miehen päässä vuosia sitten, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Vastaus Mr. Matikaisen kysymykseen on hyvin yksiselitteinen: sota muuttaa ihmistä. Se jättää jälkeensä aina traumoja, häpeää, vaikenemista ja tunnevammaisuutta jollakin asteella. Mr. Matikaista on kuitenkin kiitettävä siitä, että filmin taustalla ei pauhaa Sibelius tai Pekka Tiilikainen, vaan sodan vaikutusta mielenrauhaan on korostettu muulla tavoin.

Sota ja mielenrauha -dokumentin taustamateriaalia oli onneksi olemassa. Mr. Matikainen vietti aikaa arkistoissa kaivellen esiin SA-kuvia, filminauhoja, päiväkirjoja ja sota-ajan kirjeitä. Näiden lisäksi dokumentissä nähdään puhuvia päitä kertomassa sodan vaikutuksista sen kokeneisiin. Dokumentistä tulee myös ilmi, että sotaan joutuneet miehet olivat kaiken ikäisiä. Erityisesti dokumentti painottaa nuorukaisia, joiden nuoruus meni rintamalla ja se vaati nopeaa aikuiseksi kasvua. Näiden nuorukaisten ajatusten kuuleminen, pyrkimys normaalisuuden säilyttämiseen ja nuoruuteen kuuluvien asioiden tekemiseen pysäyttää oikein kunnolla.

Mielenkiintoista on se, että Mr. Matikainen yllättyi materiaalia läpi käydessään sotaan tottumisesta vaikka tämä oli erilaista, hyvin raadollista arkea. Tämä ei tietenkään ole toivottavaa, mutta uskottavaa. Aikaa rintamalla vietettiin hyökkäämällä, asemasodassa ja kotirintamasta haaveilemalla. Kaikki tämä rasittaa omalla tavallaan mielenterveyttä ja voi johtaa tilanteeseen, jossa ei enää ole väliä elääkö vai kuolla. Samaan aikaan kuitenkin tappaminen ja kuoleminen varmasti koskettivat, vaikka sen kanssa selviytymiseen pitää varmaankin jollakin tapaa unohtaa oma inhimillisyytensä.

Oikeusministeri Mr. Ernst von Born totesi aikoinaan radiopuheessaan jatkosodan päättyessä vuonna 1944: ”Isänmaa ei tällä hetkellä tarvitse vaivojensa vaikertajia, se tarvitsee miehiä ja naisia, jotka vielä nytkin jaksavat uskoa isänmaan tulevaisuuteen ja ihmisyyden voittoon.” Ja tätä ajatusta vasten Mr. Matikaisen ohjaama ja käsikirjoittama dokumentti käsittelee Suomen sotien vaikutusta koko kansan mielentilaan. Omalla arvolleen jää kuitenkin se toisen maailmansodan jälkeinen hyssyttely, jolloin sotakokemuksista ei voinut julkisesti puhua, sotasneuroosin (sotastressin) käsittely loisti poissaolollaan ja ihmisten kokemuksia tissuteltiin joko pulloon, pillereihin, aseen piippuun tai jälkikasvuun tiukan kurin keinoin. Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat kaivaa käsiinsä Mr. Ville Kivimäen Tieto-Finlandialla palkitun tutkimuksen Murtuneet mielet (2013). Se kertoo, että kaikille ei koittanut ruusuinen tulevaisuus rintamalta paluun jälkeen vaan tie oli hyvin lyhyt ja kivikkoinen.

Sota ja mielenrauha -dokumenttielokuvaa on odotettu vuosikymmeniä. Mielestäni se tulee teatterilevitykseen ihan liian myöhään, mutta parempi kai nyt kuin ei milloinkaan. Aikaisemmin olisin sen halunnut sinne saada sotiemme veteraanien vuoksi, jotka eivät kaikki saanet asiallista kohtelua sodasta palatttuaan tai mahdollisuutta prosessoida sitä. On toki ymmärrettävää, että Suomen poliittinen tilanne oli mitä oli, mutta silti. Asian ulkopuolisena voi vain ihmetellä, että kuinka monta vuotta tätä hyssyttelyä oikein tarvitaan sekä kuinka kauan tarvitaan aikaa mielen traumojen parantumiseen. Ja tällä en nyt tarkoita vain sodasta johtuvia, vaan myös niitä, että siitä saa puhua ääneen. On toki tunnustettava, että 1940-luvulla käsitys posttraumaattisesta stressihäiriöstä oli ehkä tuntematon ja sen vuoksi sotiemme veteraanit jäivät kuntouttamatta. Sodan jälkeen ilmenneitä mielenterveysongelmia, kuten masennusta ja ahdistusta, pidettiin enemmän ihmisen omana ongelmana kuin sodan aiheuttamana tekijänä.

Materiaalina ”Sota ja mielenrauha” -dokumentinssä on käytetty päiväkirjamerkintöjä sekä kirjeenvaihtoa kodin ja rintaman välillä 1940-luvulta. Näitä ei valkokankaalta tarvitse tihrustella, vaan dokumentissa asiallinen kertojaääni avaa tätä kokemuslinjaa. Tämä antaa suhteellisen rehellisen kuvan niistä tunnoista mitä tuolloin oikein koettiin. Siinä toki oli sitä pakollista uskoa parempaan huomiseen, mutta mukaan on mahtunut myös sitä oikeusministerin pannaan laittamaa ”vaivojensa vaikertajia”. Dokumentissä ei haastatella yhtää sotaveteraania, koska ohjaaja halusi pitää osassa sodan aikaisia kirjeitä ja muistiinpanoja. Ja näiden kautta kuvastuukin hyvin ne olosuhteet ja tunteet, joita rintamalla koettiin 1940-luvulla. Tunnelmat näissä ovat aitoja, mutta enemmänkin olisin kaivannut selkeämpää kuvausta sodan vaikutuksesta mielenrauhaan.

Mr. Matikaisen tekemätä dokumentit tuntuvat uppoavan ainakin minuun. Hänen aiemmat työnsä Yhden miehen hotelli- ja Russian Libertine -dokumenttielokuvat ovat olleet puhuttelevia, koskettavia ja asioista oikealla nimellä puhuvia. Sota ja mielenrauha ei tee tästä poikkeusta vaan vihdoinkin työstää tätä osin kiellettyä historiaa ja oikaisee Suomen historiallista muistia asioiden oikeasta laidasta. Dokumentti antaa vihdoinkin julkisen puheenvuoron heille, jotka ovat joutuneet siitä aiemmin kieltäytymään. Dokumenttia on myös kiitettävä siitä, että se ei rakenna sankariutta kenenkään päälle, ei syyllistele tai osoittele. Sen päällimmäiseksi tehtäväksi jää äänen antaminen sodan traumoille ja sille, että niistä voitaisiin vihdoinkin puhua.

Ääni äänettömille

ja sen pitäisi riittää tässä kohtaa katsomisen syyksi. Sota ja mielenrauha pyrkii suhteellisen neutraaliin käsittelytapaan sodan vaikutuksista sen kokeneisiin ihmisiin. Dokumenttista loistaa poissaolollaan paatoksellisuus ja sen korvaa hyvin inhimillinen lähestymistapa ihmisen toiveisiin ja silloihin elinolohin rintamalla. Sota ja mielenrauha ei rakenna mitään sankarimyyttiä, vaan pikemmin esittelee kaipuuta normaalisuuteen. Mr. Matikainen on todennut sankaruutta olevan monenlaista. Elämä arjessa sodan jälkeen on siitä parasta esimerkkiä. Suosittelen dokumenttia kaikille. Se herättelee ehkä enemmänkin kysymyksiä sodasta ja mielenrauhasta kuin antaa niihin vastauksia. Mutta yhtä kaikki, dokumentti koskettaa ja avaa varmasti tunnepuroja sen katsovissa ihmisissä.

Overall
Kokonaisarvosana.

Ja nyt sitten olisi niitä viimeisiä tilaisuuksia tukea sotiemme veteraaneja, kun heitä on vielä jäljellä. Tästä  pääset sitä tekemään. Summan ei välttämättä tarvitse olla suuri, mutta sillä on sitten sitäkin suurempi vaikutus.