Outin Leffaopas

 (ja näinkin iso kuva, sitten ihan vain maisemoinnin vuoksi….)

Vuonna 2020 Charlie Kenton (Hugh Jackman) on korviaan myöten veloissa ja sidoksissa nyrkkeilijärobotteihin, joiden kautta mies yrittää hankkia helppoa rahaa – nopeasti. Haave tästä itsenäisestä cowboystä tien päällä romuttuu kuiteknin kun hänelle selviää, että mukaan tulee entisen ja edesmenneen heilan poika Max (Dakota Goyo). Charlie ei ole kovin innokas Maxin mukaantulosta elämäänsä, mutta poika kiemurtelee mukaan robottiturneelle löytämänsä sparrausrobotin, Atomin, kanssa. Tämä johtaa isän ja pojan yhteenottoihin ennen yhteisen linjan löytymistä robottitaistelujen keskellä.

Olettavasti rainan ohjaaja Mr. Shawn Levy on tehnyt parhaansa yksilöllisen massoja käsittelevän elokuvan luomisessa. Kokemusta hänellä ainakin pitäisi olla, ainakin komedioiden puolelta, missä mies on ohjannut muutamia mielenkiintoisia teoksia mm. The Pink Panther (2006), Night at the Museum (2006), Night at the Museum II (2009) ja Date Night (2010). Itse asiassa näille kaikille on tyypillistä massatapahtumien mukana oleminen, joko kaupunkikuvan tai elokuvan toiminnan kautta. Real Steelissä taitaa mennä tuohon tapahtumakategoriaan. Tästä huolimatta se ei voi välttyä yhdenmukaisuuksien vertailulta Rocky elokuviin. Varsinkin viimeinen kohtaus, missä Atom kohtaa haasteet, sekä saavuttaa sitä kautta paikan ihmisten sydämissä ’people’s champion’ on aika suoraa lainausta. Mutta menköön tällä kertaa, sillä teema vaikuttaa uppoavan katsojiin samalla tavalla kuin Zeuz rusikoi vastustajiaan. Tulosta syntyy siinä määrin, että huhut ovat alkaneet kiertää mahdollisesta jatko-osasta. Ja mikäs siinä, vaikka elokuva etenee suhteellisen keveällä pohjalla, kyllä tälle jatkoa saa, vaikka sitä ei koko ajan pedatakaan katsojalle silmien eteen.

Näyttelijöistä on annettava tunnustusta Mr. Jackmanille. Hän on varmasti maailmalle tutuin Wolferinen roolistaan X-Men sarjassa. Sitä on päästy myös todistamaan tässäkin blogissa elokuvan X-Men: First Class merkeissä. Mutta siinä tapahtuvien lihasten pullistelun ja kynsien esille kaivamisen lisäksi miehelle on annettava tunnustusta osaamisala reviirin laajentamisesta. Vuoden 2008 Australia on tästä hyvä esimerkki. Tosin samaan hengenvetoon on mietittävä, että näyttelijätyö reviirin laajentamisesta kertoo miehen seuraava elokuva Butter (2012), joka kertoo voiveistelystä. Hyvin valkokankaalla menestyy myös nuori Mr. Goyo. Ja ehkäpä juuri kemian pelaaminen hänen ja Mr. Jackmanin välillä pelastaa paljon elokuvassa tavoitellusta isä-poika-suhteen kehittelystä. Hyvin miehiseen tapaan(ko?) tunteista ei liikaa puhuta, vaan annetaan tekojen puhua sanoja enemmän.

Robotteja puolestaan on valkokankaalla eri rooleissa nähty vuodesta 1920 lähtien. Niillä on kylläkin ollut enimmäkseen pahiksen rooleja, mutta ajan myötä nekin ovat saaneet inhimillisiä piirteitä. Joko ihan itse, tuotettuna tai kanssakulkijan mielessä. Mikä näistä sopii Atomiin, jää sitten vastausta vaille. Ja nyt jos joku uskaltaa väittää, että se on vain kasa metallia, niin tietoisella tasolla olen täysin samaa mieltä. Mutta tunnetasolla tulevasta sitoutumista ei voi sanoa samaa, asiaa voi hämmestellä myös muun muassa seuraavien elokuvien parissa: Star Wars: C-3PO and R2-D2 (1977), The Bi-Centennial Man – Robotin elämää (1999), A.I. Artificial Intelligence (2001), I Robot (2004), Transformers (2007, 2009, 2011) ja WALL-E (2008).

Elokuvassa ei voi välttyä nyrkkeilyn tuotoksilta, hakkaamiselta, lyömiseltä, oikeilta ja vasemmilta koukuita ja vaikka miltä muilta termeiltä. Ja vaikka mitään en juuri aiheesta tiedä, niin vaikuttavan oloisia ne vaikki olivat. Asiaa voi tietenkin auttaa se, että Mr. Sugar Ray Leonard toimi vinkkien jakajana näyttelijöille. Että asiaa olisi todellisen oloista ja tässä varmaankin nyrkkeilijälegendan oma persoonallinen luova tyyli on päässyt vielä enemmän vapaaksi. Eri näköisten metallirobottien mätkiessä toisiaan iskuille tai niiltä puolustautumiselle ei ole olemassa samanlaisia rajoja kuin ihmisten välisessä nyrkkeilyssä.  Ja tässä kohtaa lienee on tunnustettava se, että vaikka nyrkkeilyä INHOAN ylitse kaiken, niin robottinyrkkeilyä voisi mennä katsomaan – sehän on vain sitä, kun kasa metallia runnoo toista kasaa metallia kauko-ohjaimien avulla, vai mitä. Areenakohtaukset meinaan kyllä nostavat kenen tahansa mielenkiinnon ja adrenaliiniin ylös suhteellisen kiitettävällä tasolla. Mutta koska tällaista ei ainakaan tällä hetkellä ole tarjolla, niin pitäydyn lausunnossani siitä, että en voi sietää nyrkkeilyä!

Rocky robot iskee

Mr. Levy on tehnyt oman näköisensä elokuvan metallikoneiden tulevaisuudesta. Ja itse asiassa jopa suhteellisen uskottavan. Tästä on kuitenkin vielä matkaa Mr. Michael Bayn Transformer kolisteluihin ja mieleni tekisi sanoa, että onneksi. Siinä missä Mr. Bay lataa testosteronia valkokankaan täyteen, Mr. Levy koittaa sentään rakentaa siellä jonkinlaista isä-poika-yhdystarinaa, vaikka näiden kahden sijoittaminen samaan elokuvaan voi olla suhteellisen haasteellista. Toisaalta, jos se tuo katsojia kummastakin sukupuolesta, hommassa lienee onnistuttu. Maisemat ainakin olivat todella mahtavat! Elokuva jättää vain yhden kysymyksen ilmaan, ymmärtääkö Atom vai ei? Onko siis Robotilla sittenkin tunteita? Vastausta voi koittaa etsiä elokuvasta tai mahdollisesta tulevasta jatko-osasta.

Overall
Kokonaisarvosana.