Outin Leffaopas

Surevat perheet vaikuttavat menevän ja tulevan elokuva-aiheina. Nyt ollaan taas siinä tulovaiheessa. Becca Corbett (Nicole Kidman) ja Howie Corbett (Aaron Eckart) menettivät pienen lapsensa Dannyn (Phoenix List) kahdeksan kuukautta sitten auto-onnettomuudessa. Elokuva kertoo heidän yrityksistään jatkaa elämää sen jälkeen. Molemmat aloittavat avioliiton ulkopuolisen platonisen suhteen. Becca tutustuu sarjakuvapiirtäjään Jasoniin (Miles Teller), joka myös on sattumoisin ajanut lapsen tappanutta autoa ja Howie etsii tukea sururyhmän sisältä Gabbyn (Sandra Oh) seurasta ja marisätkistä.

http://www.youtube.com/watch?v=TLrzt71dfAI

Elokuva kuvaa hyvin sitä, miten vanhemmat surevat eri tavoin ja eri tahtiin. Tällä eritahtisuudella on sitten niitä suurempia merkityksiä, muutenkin kuin ”aika parantaa haavat” tai ”Jumala otti luokseen yhden uuden enkelin” fraasien ohella. Ms. Kidman ja Mr. Eckart tekevät suurenmoista työtä surevien vanhempien ja heidän selviytymiskeinojensa esittäjinä arjessa missä pitäisi päästä eteenpäin, mutta samalla päästää menneestä irti. Ms.Kidman tekee ehkä uransa parhaan suorituksen, joten hänen ehdokkuutensa vuoden 2011 Oscar-mittelöissä ei ollut turhaa haihattelua. Sujuvan dialogin sijaan ohjaaja on panostanut enemmän pieniin hienovaraisiin eleisiin ja oloihin, joita molemmat päänäyttelijät tuovat esille hyvin. Mikä varmaan toimii itse asiassa paremmin elokuvana kuin teatterin lavalle, minne Rabbit Hole käsittääkseni oli ensisijaisesti sovitettu. Suurelta valkokankaalta jotenkin pääsee paremmin kiinni hiuksen hienoihin hienouksiin kuin teatterin takarivistä. Toisaalta raina on kerännyt huomiota ja palkintoja myös runsaasti teatterilavalla, joten sekin sovitus ihan oikeasti kiinnostaa.

Pääosiin on saatu mielenkiintoiset näyttelijät, joista kumpikin tekee varmasti parastaan – ikinä. Hyvä näin, sillä Ms. Kidmanin lienee saavuttaneen sellaisen statuksen hollywoodlandiassa, että hänellä on varaa valita ne elokuvat, joihin hän haluaa osallistua. Yleensä näin katsojan näkökulmasta tämä takaa sen, että kyseessä voi olla totaalinen vapaalle heittäytyminen kuten esimerkiksi Golden Compass (2007), Australia (2008) tai Nine (2009) elokuvat olivat. Niitä katsojan herkkuhetkiä voi sitten poimia satunnaisesti The Hours (2002), Dogville (2003) tai nyt Rabbit Hole (2010) elokuvista. Mr. Eckart ei ihan vielä sielä ole, mutta on katsojille varmasti tuttu jo seuraavista rainoista: Thank You for Smoking (2006), The Dark Knight (2008) ja Love Happens (2009). Mielenkiinnolla jään odottamaan miehen seuraavaa elokuvaa Battle: Los Angeles. Joka tapauksessa mielestäni vaatii näyttelijältä aikamoista heittäytymisen taitoa asettua asemaan, jossa pitää esittää lapsensa menettäneen vanhemman roolia. Onnittelen kumpaankin hyvästä työstä.

Raskaasta aiheesta ilman suurempaa melodraamaa

on aikamoinen saavutus ja jo sen perusteella suosittelisin elokuvan näkemistä. Aihetta ei tietenkään voi käsitellä ilman tunteiden esille nostamista, mutta mikään totaalinen nyyhkyleffa Rabbit Hole ei silti ole (vaikka miehet loistivat ehkä juuri sen vuoksi poissaolollaan elokuvasalista). Sen sijaan se nostaa kauniisti esille niitä selviytymiskeinona, mitä todella on olemassa, samoin kuin kuluneisuuden fraaseja kohtaan. Kukaan ei voi todellakaan oikeasti tietää, miltä minusta tuntuu. Leffan nimi muuten tulee Jasonilta, joka kehitteli teorioita rinnakkaisista ulottuvuuksista, missä kaikki oikeasti on hyvin. Mainitsemisen arvoista on myös se, että elokuva vaikutti hyvin lempeältä. Olen tässä koittanut pohtia mistä moinen mahtaa johtua, mutta annan tällä kertaa epäilyksen mennä ohjauksen ja tavarapaljouden välttämisen puolelle. Leffa on oikeasti hyvä, käy katsomassa.

Overall
Kokonaisarvosana.

Näitä lapsen menettämiselokuvia on sitten useampikin. Jos on tarvetta kyynelkanavien avaamiseen tai muuten vaan kaikessa surkeudessa rypeämiseen suosittelen seuraavia: The Forgotten (2004), Children of Men (2006), Eastern Promises (2007), Reign Over Me (2007), In the Valley of Elah (2007), Reservation Road (2007), Changeling (2008) ja The Lovely Bones (2009). Jotkut varmaan pitäisivät jonkin asteen masokistina näiden ja muiden vastaavien filmien katsojia, mutta samaan aikaan tulee muistaa, että ne tarjoavat parhaimmillaan itse asian kokeneille hyvän tunteiden ilmaisuväylän.

Becca: Does it ever go away?
Nat: No, I don’t think it does. Not for me, it hasn’t – has gone on for eleven years. But it changes though.
Becca: How?
Nat: I don’t know… the weight of it, I guess. At some point, it becomes bearable. It turns into something that you can crawl out from under and… carry around like a brick in your pocket. And you… you even forget it, for a while. But then you reach in for whatever reason and – there it is. Oh right, that. Which could be aweful – not all the time. It’s kinda… not that you’d like it exactly, but it’s what you’ve got instead of your son. So, you carry it around. And uh… it doesn’t go away. Which is…
Becca: Which is what?
Nat: Fine, actually.

Näitä kiviä meistä jokainen varmaan kantaa omassa taskussaan itselleen raskaista aiheista. Siinä mielessä elokuva sopii kyllä muillekin, jotka koittavat miettiä, että miten sen omaa elämää koskevan menetyksen kanssa oikein eläisi. Itse ainakin satunnaisesti vielä tökkään käteni niihin omissa taskuissani oleviin kiviin. Ja oikeasti se, ei enää haittaa – niin pahasti.