Vuonna 1984 valkokankaita valloitti Princen musikaalinen draamaelokuva Purple Rain. Tai näin sitä ainakin virallisesti kuvailtiin, elokuvaa on kuulemma myös inspiroitunut tuolloin ilmestynyt Princen samanniminen albumi sekä osaltaan omaelämänkerralliset kokemukset (taiteellisin vapauksin tietenkin). Mielestäni elokuva oli kuitenkin enemmän pitkä keikkataltiointi sekä Derek Zoolanderin ilmeiden esittelyä (nyt on siis ainakin selvinnyt se, mistä Mr. Ben Stiller kävi hakemassa inspiraatiota Blue Steel -katselleen).
Elokuva menestyi aikoinaan niin Oscareissa kuin Razzie-kisoissakin. Ensimmäisestä se nappasi parhaan laulun Oscarin ja jälkimmäisestä kehnoimman näyttelijättären (Apollonia Kotero) ja surkeimman biisin (Sex Shooter) biisin Razzien. Kriitikoiden teilauksesta huolimatta Purple Rain takoi taaloja kotiin päin kiitettävästi ja olihan minunkin sitä pakko käydä katsomassa, kun se biisi (Purple Rain) on oikeasti aika hyvä. Tosin on myönnettevä, että sen nimellinen jatko-osa Graffiti Brigde (1990) saa varmaankin osaltani jäädä sitten tuonne historian siipien havinaan.
Pitkään keikkataltiointiin on saatu tungettua mukaan myös jonkinlainen juoni. Siinä paikallisessa First Avenue -klubissa soittava Kid (Prince) yhdessä The Revolution -bändinsä kisaa paikasta kansan suosiossa The Time -kokoonpanon kanssa. Kuvaa astuu Apollonia, josta tulee Kidin naisystävä sekä samalla The Time -yhteen solistin Morris Dayn mielenkiinnon kohde. Tämän jälkeenkin voi sitten keskittyä kuuntelemaan tuota tunteiden ilmaisua First Avenue -klubin esiintymislavalla, sillä muutoin elokuvassa ei juurikaan ole juonta kuin nimeksi.
https://www.youtube.com/watch?v=VAt45kMCg4U
Purple Rain -rainan biisit ovat hyviä ja perinteistä Prince tuotantoa. Elokuvan aikana kuultiin muun muassa Prince and the Revolution kokoonpanon kappaleet: Let’s Go Crazy, Take Me with U, Darling Nikki, I Would Die 4, Purple Rain sekä tietenkin myös When Doves Cry. The Time puolestaan vakuutti kuulijoita biiseillä: Jungle Love ja The Bird. Mutta ehkä tiukimmin käänteen rakkaalle 1980-luvulle massiivisine olkatoppauksineen ja Cat-Cat-asuineen teki Apollonia 6 -yhtye biisillä Sex Shooter. Princen esitykset klubin lavalla nousevat omaan arvoonsa elokuvan aikana. Ne tarjoavat faneille juuri sitä energisyyttä ja eroottisuutta, mitä mieheltä odotettiinkin esityksissään. Vaatteet, maneerit ja yliampuvat biisit tekevät vaikutuksen.
Oikeassa elämässä yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä, muusikko ja multi-instrumentalisti Prince Rogers Nelson (1958 – 2016) tuli tunnetuksi omalaatuisesta musikaalisesta soundistaan (näin siis ainakin 1980-luvulla). Siinä yhdistyivät muun muassa rhythm & blues, pop, hip hop ja jazz ja siitä huolimatta biisit olivat kuunneltavia ja kivan kuuloisia. Miehen taidot eivät loppuneet vain omien kappaleiden kirjoittamiseen, sovittamiseen, soittamiseen ja esittämiseen vaan hän säveli myös muille artisteille. Yksi näistä on oma suosikkini Sinéad O’Connorin Nothing Compares 2 U.
| Pitkä klubitaltiointi |   |
|---|---|
| ja hieman tarinaa lavan takaa. Purple Rain lunastaa odotuksensa musiikin ja Princen lavaesiintymisen kohdalta, mutta juonellisesti se on totaalinen floppi. Toisaalta tuskin kukaan syvällistä juonta lähtikään katsomaan elokuviin. Leffana Purple Rain olisi voinut menestyä aikoinaan paremmin, jos sillä olisi ollut eri käsikirjoittaja ja jos leffa olisi vaikka keskittynyt kokonaan backstagen ja biisien harjoistuten tapahtumiin. Siellä se kaikki oleellinen kuitenkin vaikutti tapahtuvan. Mutta kun unohtaa leffan olevan juonellinen elokuva ja keskittyy sen sijaan nauttimaan musiikista saa rainasta irti ihan erilaiset kiksit. Purple Rain ei ehkä kuulu tosifanin kotikokoelmaan, mutta musiikista ja paluusta 1980-luvulle voi sen parissa kuitenkin asiallisesti nauttia. Elokuvana leffa ei juurikaan pisteitä saa, mutta jos puhuttaisiin klubikeikasta puhuttaisiin myös ihan eri pojoista. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Näyttelijät: Prince, Apollonia Kotero, Morris Day, Jerome Benton, Olga Karlatos, Clarence Williams III, The Revelution -bändi, The Time -bändi
P.s. Purple Rain saa kunnian olla Outin leffaoppaan 800’s postaus. Ta-daa, tästä on hyvä lähteä tavoittelemaan taas uutta satasta. Kiitos kaikille bittiavaruudessa näitä postauksia lukijoille, rakkaalle veljelleni tämän blogin ylläpidosta sekä leffateattereille uusista ja vanhoista elokuvista. Ilman teitä, tämä ei olisi mahdollista. Leffajonossa tavataan 🙂 🙂
Osastot: Historian siipien havinaa, Kevyttä katseltavaa, Leffat