Outin Leffaopas

Pacific Rim -elokuvassa meren pohjamudista nouseva Godzilla ottaa yhteen ihmisten ohjailemien Transformeseiden kanssa. Tai näin ainakin voi tiivistää sen, mitä valkokankaalla oikein tapahtuu. Elokuvassa maapallo on meren salaisuuksista nousevien Kaijus-monstereiden moukaroima ja meno jatkuu, kunnes heitä vastaan nousee Jaegers-robottien ohjaimissa hieman rappiolla oleva pilotti Raleigh Becket (Charlie Hunnam) ja hänen uusi parinsa Mako Mori (Rinko Kikuchi). Ohjausta he saavat Stacker Pentecostilta (Idris Elba) ja biologilta Newton Geiszlerilta (Charlie Day). Näiden hyvisten kanssa eräänlaista yhteistyötä tekee myös lain harmaalla puolella työskentelevä Hannibal Chau (Ron Perlman) mustan pörssin vastaavana pomona.

Japanilainen sana kaijus tarkoittaa suhteellisen vapaasti suomennettuna outoa jättimäistä hirviötä, mistä varmaankin tunnetuin esimerkki on Godzilla. Joten kaikille japanilaisille Godzilla-elokuville sydämensä menettäneille Pacific Rim on myös eräänlainen paluu menneisyyteen, sillä Kaijus-monstereita tulee esille joka suunnasta: merestä, maalta ja ilmasta. Ne, joilla on aikaa ottaa syvempää näkökulmaa elokuvaan sen aikana, voivat keskittyä vertailemaan neljää erillistä yhteenottokohtausta kaijuen ja jaegereiden kesken. Ohjaaja Mr. Guillermo del Toro halusi tehdä niistä kaikista omanlaisensa ja jollakin tapaan painimatsien tavoin organisoituja. Ensimmäinen yhteenotto on ohjaajan mielestä hyvin oopperamainen, lähes teatraalinen. Toinen yhteenotto on katsausta menneisyyteen, missä kaijut laittavat Tokiota matalaksi, kolmas yhteenotto on luonteeltaan todellinen nyrkkeily tai painimatsin kaltainen ja viimeinen yhteenotto tapahtuu meren pohjassa. Ohjaaja itse pitääkin meren roolia yhtenä tärkeänä elementtinä elokuvan onnistumisessa ja elokuvan jälkeen tämä on erittäin helppo uskoa. Joten syvä kumarrus tässä kohtaa erikoistehosteosaston suuntaan. Mahtavaa työtä, todella vakuuttavaa jälkeä.

Ohjaaja Mr. Guillermo del Toro on halunnut tehdä seikkailuelokuvan, joka painottaa myötätuntoa, uhrautumista ja nerokkuutta perinteisen räiskimisen keskellä. Ohjaaja toivookin nuorempien katsojien saavan innoitusta jaegereista ja niiden ohjaamisesta samalla tavalla kuin hän aikoinaan sai meksikolaisista painimatseista. Kaikki on mahdollista, jos siihen vain uskoo riittävän kovasti. Mr. del Toron edellisestä ohjaustyöstä on kulunut viisi vuotta, mutta sitä ei kyllä valkokankaalta huomaa. Verrattuna miehen edellisiin elokuviin esimerkiksi The Devil’s Backbone – Paholaisen selkäranka (2001), Pan’s Labyrinth (2006) tai Hellboy I (2004) ja II (2008) on ero kuitenkin selvä Pacific Rim – rainaan nähden. Edellisissä elokuvissa näyttelijätyö oli luonnollisesti teatraalista, mutta samalla hyvin koordinoitua tiettyjen mallien mukaan. Pacific Rim -rainassa näyttelijät ovat saaneet selvästi pitää enemmän omia maneerejaan ja ilmaisutapojaan, joskin ohjaajan on ollut selvästi vaikea luopua joistakin asioista. Toisaalta, kun pääosassa pyörivät erikoistehosteiset kaijut ja robotit, annettakoon aikaa ja luovuutta myös ihmismäisille näyttelijöille.

On myös tunnustettava, että kotisoffapsykologin vastaanotolla leffan varmaankin sanottaisiin kannustavan luottamaan siihen toiseen ihmiseen rodusta, sukupuolesta tai uskonnosta huolimatta – sen maailmanlopun estämisessä. Ohjaaja itse toivoi, että tällaisen – näinkin yksinkertaisen – moraalisen opetuksen omaavia seikkailu / sci-fi leffoja olisi ollut enemmän tarjolla hänen lapsuudessaan. Lisäksi Mr. del Toro pyrki tekemään elokuvastaan romanttisen … ???? Hänen mielestään se ilmeisesti tarkoittaa kaatosadetta, sumua ja voimakasta tuulta metallimötisköjen ottaessa yhteen massiivisten dinosaurusten jälkeläisten kanssa. Jos tämä on miesten käsitys romanttisuudesta, jatkossa on ehkä tarpeen tarkistaan mitä siippa sillä oikein itse ajattelee, vai pitääkö kaapista kaivaa esiin pitkävartiset kalossit. Tästä huolimatta Pacific Rim voisi kyllä toimia myös hyvin treffi-leffana, sillä perinteisen rymistelyn lisäksi leffassa on ihan säällinen juoni ja yllätyksellisyys.

Ja sitten lopuksi vielä muutama sananen jaegereista. Ohjaajaa Mr. del Toroa on onniteltava yksilöllisistä jaegereista. Mielikuvitusta on tosiaan tarvittu viiden keskeisen robotin ja niiden luonteenpiirteiden luomiseen. Venäläistä Cherno Alphaa ohjastaa aviopari Sasha (Heather Doerksen) ja Aleksis Kaidonovsky (Robert Maillet). Cherno Alpha on yksi isoimmista, vanhimmista, raskaimmin aseistetuista ja sitä kautta myös hitaimmista jaegereista. Cherno puolusti kunnialla kuusi vuotta Venäjän rannikkoa Kaiju hyökkäyksiä kohtaan. Japanissa vaikuttanut toiseksi korkein robotti Coyote Tango on nykymalleista poikkeva siinä määrin, että sille riitti vain yksi ohjaaja, jos toinen kuukahti kesken taistelun. Elokuvassa Tango nähdään vain Makon muistoissa. Kiinalaisen Crimson Typhoonin ohjaimissa on taitavat Wein kolmoset (Charles, Lance ja Mark Luu). Alunperin ohjaaja Mr. del Toron mielessä oli Typhoonin ohjaksissa neloset. Elokuvateknisesti tämä kuitenkin osottautui haasteellisesti ja ohjaaja oli enemmän kuin tyytyväinen Luun kolmosten löytymiseen. Tyhpoon on onnistuneesti turvannut Hong Kongin rannikkoa useita kertoja kaijuja vastaan.

Amerikkalaista Gipsy Dangeria ohjasti alun perin veljeskaksikko. Gipsy on Cherno Alphan tavoin yksi vanhimmista toiminnassa olevista roboteista. Sillä on toisessa kädessään plasma-ase ja toisessa uuden idean tuote – miekka. Mistä varmaankin saa osin kiittää Gipsyn uutta kakkospilottia Makoa. Australialaista vahvinta ja nopeinta robottia Striker Eurekaa ohjaa isä-poika kaksikko. Isä Herc Hansen (Max Martini) yrittää opettaa co-pilotilleen ja pojalleen Chuckille (Robert Kazinsky) elämää suurempaa olemista ja vastuuta vähän vaihtevalla menestyksellä. Australia rannikko pysyi heidän ansiostaan pitkään kaiju-vapaana. Jokaisella robotilla on omat erityiset luonteenpiirteensä ja aseistuksensa, joista kiinnostuneet voivat hypätä tänne lukemaan niistä lisää. (Tästähän ei siis yhtään pysty päättelemään, että kummalle puolelle mielenkiinto omalla kohdallani näiden massiivisten asioiden välillä oikein kallistui…)

Monstereiden yhteenotto

Pystyäkseen tappelemaan Kaijus-monstereita vastaan ihmiset ovat luoneet niille omat vastinparinsa Jaegerit, jotka on liitetty sananmukaisesti kiinni niitä ohjaavien ihmisten hermoverkkoihin. Luvassa Pacific Rim-elokuvassa onkin siis rankkaa yhteenottoa, inhimillistä draamaa ja maapallon moukarointia eri suunnista. Elokuva on goottinen sci-fi ja siihen ihastuneet voivat lohduttautua sillä, että tulevien jatko-osien käsikirjoitusta varmaankin työstetään paraikaa. Leffa on kuitenkin kieli poskessa tehty popcorn raina, joka tarjoaa sitä mitä siltä on lähdetty myös hakemaan, vauhtia, vaarallisia tilanteita ja jännitytstä. Ja tästähän kunnon kesäleffassa on kyse, joten ei kun nauttimaan ja kesäelämystä hakemaan. Pacific Rim on kuitenkin siitä poikkeva kesärymistely, että valkokankaalla on, onneksi, tarjolla paljon muutakin ja leffan juonessa on selvästi panostettu yllätyksellisyyteen. Ja tässä kohtaa ohjaaja Mr. del Toro lunastaa lupauksensa, sillä mies ei tunnetusti käytä erikoistehosteita, jos niillä ei ole tarinalle oikeasti annettavaa. Suosittelen rainaa kaikille sitä perinteistä kesäleffaa kaipaaville.

Overall
Kokonaisarvosana.

Go big or go extinct.