Iiihh, aaahh, ooooh. 77 minuuttia paluuta menneisyyteen ja jonnekin 1980-luvun alkuun (tarkasti sanottuna vuoteen 1982). Ohjaaja Mr. Terry Hughes ja Mr. Ian MacNaughton toivat tuolloin koomillisen sakkinsa (herrat Graham Chapman, John Cleese, Terry Gilliam, Eric Idle, Terry Jones, Michael Pain, Neil Innes ja neidin Carol Clevelandin) Hollywoodiin ja esittivät sivistävää brittiläistä viihdettä useamman eri sketsin ja laulun lurituksen eri muodoissa. Lopullinen keskustelu tietenkin siitä, onko kyseessä sketsien esittäminen vai musiikkipitoinen pläjäys jää jokaisen katsojan päätettäväksi.
Koska sketsikokoelmaa on suhteellisen vaikea traileristaa. Laitan tähän sen sijaan mukana sketsejä esittämässä olleen Neil Innesin laulun: how sweet to be an idiot. Se kuvaa kyllä osaltaan aika kiitettävästi sketsien sisältöä. Ja kellekäs sitä ihminen mieluiten nauraisi, ellei jollekin muulle. Tai sille toteamukselle, että onneksi on totaalinen idiootti, niin pääsee tässäkin maailmassa paljon helpommalla.
Kokonaisuuden olen nähyt kerran aiemmin – elokuvissa. Ja silloin, ehkä johtuen puutteellisesta englanninkielen taidosta tai kypsymättömistä frontaalilohkoista aivoissa, osa sketseistä jäi hieman auki. Joten kun Niagara ystävällisesti tätä esitti, se oli ihan pakko päästä katsomaan. Harmittelen vain sitä, että mukanani ei ollut hyvää ystävääni herra J:tä, joka olisi taatusti nauttinut valkokankaan antimista kanssani yhtä täyteen tykitetyllä sydämellä.
Hollywood Bowl:ssa esitettiin muun muassa seuraavat sketsit, joille nauraa hekottelin jo ensimmäisen esityskokemuksen yhteydessä, eikä tahti vaikuttanut muuttuneen tässä vuosien kuluessa miksikään: The Last Supper – oma ikiaikoinen suosikkini Paavin ja Michelangelon taiteellisista erimielisyyksistä; Silly Olympiad – suosion osoitus hieman erilaisille olympialaisille (mm. heikkorakkoisten maratoni ja itseään kanoiksi luulevien aitojuoksu – oman mainintansa arvoinen olympiaadin ulkopuolella on tietenkin Saksan ja Kreikan välinen jalkapallo-ottelu); Whizzo Chocolates – joka muutti käsitykseni suklaaseen pitkäksi aikaa; Bishop on the Landing – Jumalan käsi puuttuu asioihin sekä The Lumberjack Song – jokainen meistä on yksilöllinen ja se myös sallittakoon.
http://www.youtube.com/watch?v=w1IJiAXjj7k
| Voiko tälle antaa kuin täydet |  |
|---|---|
| ja kiittää Niagaraa syvään ja kauniisti siitä, että toivat Pythonit Tampereelle, edes tässä muodossa, vaikka nauha paukahteli poikki pariin kertaan. On toki tunnustettava, että vaikka kielitaito on lisääntynyt ja aivolohkot ovat kypsyneet, niin ihan kaikkea ei vieläkään oikein kunnolla tajunnut. Se ei kuitenkaan estänyt sketseistä ja musiikillisesta ilmaisusta nauttimista. Ja voinkin vaan yhtä yhtyä tämän jutun aloittaneisiin huudahduksiin: Iiihh, aaahh, ooooh. On se muuten kumma juttu, että hyvät sketsit ei sitten vanhene millään....ja edelleen voi yhtyä filmin myytisanoihin vuodelta 1982, Never before in the history of human civilization has there been a movie called Monty Python Live at the Hollywood Bowl. Eikä sen jälkeen sellaista ole myöskään vielä tullut jatko-osinakaan.... onneksi..... | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Ehkä asia on oikeasti niin, että Pythonit joko uppoaa tai sitten ei. Se, joka piti Pythoneiden edellisestä esityksestä (Not The Messiah He’s a Very Naughty Boy) piti varmaan myös tästä. Ainakin meitä oli suhteellisen paljon revittelemässä vatsalihaksiaan Niagarassa. Asiahan voi kyllä oikeasti olla niin, että ehkä näiden tuotosten oivaltaminen vaatii jotain sitä mitä Mr. Innes esitti tuossa edellä mainitussa ’how sweet to be an idiot’ laulussaan. Sanoma kun vaikuttaa kaiken kaikkiaan olevan suhteellisen laajasti sovellettavissa myös tämän päivän tapahtumiin… valkokankaan ulkopuolellakin….
How sweet to be an Idiot,
As harmless as a cloud,
Too small to hide the sun
Almost poking fun,
At the warm but insecure untidy crowd.
How sweet to be an idiot,
And dip my brain in joy,
Children laughing at my back,
With no fear of attack,
As much retaliation as a toy.
How sweet to be an idiot, how sweet.
I tiptoe down the street,
Smiled at everyone I meet,
But suddenly a scream,
Smashes through my dream,
Fie fye foe fum,
I smell the blood of an asylum,
(Blood of an asylum,
But mother I play so beautifully, listen. ha ha)Fie fye foe fum,
I smell the blood of the asylum,
Hey you, you’re such a pedant,
You got as much brain as a dead ant,
As much imagination as a caravan sign.
But I still love you, still love you,
Oooh how sweet to be an idiot,
How sweet. how sweet. How sweet.
Music and lyrics by: Neil Innes
Osastot: Historian siipien havinaa, Kevyttä katseltavaa, KomediaHenkilöt: Monty Python