Tämän vuoden Cannes-listasta vuorossa oli Mr. Woody Allenin käsikirjoittama ja ohjaama elokuva Midnight in Paris. Elokuvassa amerikkalainen hollywoodlandiassa työskentelevä elokuvakäsikirjoittaja Gil Pender (Owen Wilson) on kihlattunsa Inezin (Rachel McAdams) kanssa Pariisissa hakemassa inspiraatiootaan ensimmäiseen romaaniinsa. Kirjailijan työ on kuitenkin yhtä luomistuskaa, kuten kaikki rivejä naputtelevat tietävät. Niinpä Gilin etsiessä innoitusta ja nauttiessa sateessa kävelemisestä (siis todellakin) Inez hakee innoitusta perheen tuttavien pseudointellektuallin Paulin (Michael Sheen) ja hänen vaimonsa Carolin (Nina Arianda) seurasta. Alusta asti on selvää, että Gilillä on erilaiset tavoitteet Pariisissa viettyä aikaa kohtaa kuin hänen kihlatullaan. Ja yhden pitkäksi venyneen illan jälkeen, muiden lähtiessä tanssimaan, Gil lähtee selvittämään päätään öiseen Pariisiin. Siitäkös se soppa vasta syntyikin, kun Gilille tarjoutuu mahdollisuus mystisesti palata hänen mielestään kultaiselle 1920-luvulle, tapaaman tuona aikana vaikuttaneita ja nimensä historiaan saaneita henkilöitä sekä heidän toimintaansa vaikuttaneita ihmisiä.
(Elokuvan traileri EI sitten yhtään tee oikeutta elokuvalle, joten älä tee mielipidettäsi sen perusteella. Sen sijaan suosittelen sinne leffateatteriin suuntaamista ja erittäin myönteisesti yllättymistä!)
.
Mr. Allenin 41.n elokuva yllätti – myönteisesti. Vaikka olen pitänyt useimmista hänen viime vuosien elokuvistaan, tämä tuntui vielä edeltäjiään raikkaammalta ja soljuvammin etenevältä. Tämä voi johtua siitä, että poissaolollaan loistivat yleensä Mr. Allenille tyypilliset erilaiset parisuhdeneuroosit. Sen sijaan asetelma siitä, missä ruoho vaikuttaa aina olevan vihreämpää aidan toisella puolella on esitetty tavalla, joka nostaa esille pohdittavaksi uudet neuroosit. Mr. Wilsonin pohdinnat nykyaikana tuovat tätä hyvin esille: menneisyys – nykyisyys – missä kohtaa järkeni on vielä mukana – ja mikä tässä on oikein todellista…
1920-luvule ja siitä vielä historiallisesti hieman enemmän taaksepäin palautettu näyttelijäkaarti laittaa parastaan niiden lyhyiden valkokangasaikojen puitteissa, mitä heille on suotu. Luvassa on oivallisia suorituksia musiikillisesti, kuvataiteellisesti, kirjallisesti ja näyttömätaiteellisesti. Välillä peruspiirteiden esittäminen kuuluisista ihmisistä nosti pakostakin naurun ilmoille, mutta siitä huolimata en voi kuin esittää nöyrimmät kiitokset seuraaville esiintyjile: Mr. Yves Heck, Mr. Corey Stoll, Mr. Tom Hiddleston, Mr. Marcial Di Fonzo Bo, Mr. Adrien Brody, Ms. Kathy Bates ja Ms. Marion Cotillard. Juonen käänteiden kannalta jääköön jokaisen katsojan vastuulle itse oivaltaa heidän roolisuorituksensa 1900-luvun alussa vaikuttaneiden ihmisten takaa.
Mr. Allen nostaa, myös itselleen tyypillisesti, kaupungin yhdeksi merkittäväksi rooliksi. Tämä sai kyllä elokuvan alussa minut taas pohtimaan, mikä siinä Pariisissa oikeasti viehättää. Olen paikkakunnalla muutamia kertoja vieraillut, mutta museoiden (muun muassa Musée d’Orsay, Pompidou-keskus, Musée Picasso, Cité des Sciences et de l’Industrie) antia lukuunottamatta, mitään suurempia kicksejä ei ole kyllä tullut. Kai se on vaan niin, että joillekin Pariisi on sitä jotakin, mitä sen lempinimikin ’Valon kaupunki’ (La Ville-Lumiére) edustaa. Joka tapauksessa tästä näkökulmasta katsottuna voisi myös ajatella, että Mr. Allen on saanut elokuvalleen tukea Ranskan matkailujärjestöiltä, sen verran hyvin keskeisiä nähtävyyksiä tulee kyllä filmissä bongailtua.
Pariisi | |
---|---|
Elokuva Midnight in Paris pakottaa sitten jollakin asteella pohtimaan sitä, minne sitä oikein itse haluaisi menneisyydessä palata. Mikä on minulle se kulta-aika, josta saan innoitusta ja jonka ajan ihmisiä haluaisin tavata. Mieleen nousee lähinnä klassisten runoilijoiden tapaaminen. Esimerkiksi Mr. Robert Frostin tapaaminen saisi kyllä varmaan sukat pyörimään jaloissa tai leuan loksahtamaan auki Mr. Gil Penderin tavoin. Tästä huolimatta elokuva nostaa myös esiin sen, että ne samat ongelmat esiintyvät jokaisella aikakaudella, muoto ja ilmaisutapa vain muuttuu matkalla. Ja tästä näkökulmasta katsottuna elämämme aika tulee olemaan myös joillekin muille (hamassa tulevaisuudessa) sitä kulta-aikaa, jolloin kaikki oli paremmin ja niin edelleen. Mitä taas tulee elokuvaan, niin luulen, että siitä joko pidetään (itse kallistun tähän suuntaan) tai ei pidetä. Perinteisten hollywoodlandian tuotosten vauhti ja vaaralliset tilanteet on varmasti joidenkin mielestä korvattu Mr. Allenille tyypillisten kirjallisuus viitteiden esittelemisessä ja pseudointellektuellin olon antamisessa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että Mr. Allenin rakkauskirje Pariisille koskettaa ja osoittaa ohjaajan paikan oivallisena hauskojen ja haastavien tilanteiden esittäjänä. Suosittelen ihan kaikille, vaikka sitä vauhdin hurmaa ei elokuvasta saa. Sitäkin enemmän on tarjolla mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia. |
Overall | |
---|---|
Kokonaisarvosana. |
Pariisin ja elokuvan lisäksi haluan vielä nostaa esille elokuvan musiikin. Siinä vaikuttavat merkittävillä tasoilla Mr. Cole Porter laulut ja Mr. Glenn Millerin orkesteri. Joten suosittelen Ellan tavoin.. let’s fall in love.. ja sanotaan se mielipite elokuvasta vasta sen näkemisen jälkeen…
Osastot: Kevyttä katseltavaa, Leffat, Sci-fiHenkilöt: marion cotillard, owen wilson, rachel mcadams