Outin Leffaopas

Kaikkien ensimmäisen Kung Fu Panda-elokuvan nähneiden huulilla varmaankin pyöri Carl Douglasin vuonna 1974 kirjoittama ja esittämä biisi ”Kung Fu Fighting” jo ennen, Kung Fu Panda 2:n näkemistä. Joten videoklipin katsominen siitä on vallan oivallinen alustus Kung Fu Panda 2:n tarinalle tässä blogissa. Joten – everybody was kung fu fighting, those kids were fast as lightning. In fact, it was a little bit frightening, but they fought with expert timing…. Samalla se antaa pilkahduksen historiaan Pon tarinassa.

Sen tunnelmissa on hyvä taiteilla kohti Kung Fu Panda 2:n (doomin kabuumi) juonta. Sellaisena voi pitää kung fu-perinteen säilyttämistä. Ennen tälle perinteen ylläpitämisen seikkailuun heittäytymistä Po (Jack Black) nauttii ystäviensä Villin Viisikon (Tigress/Tiikeritär – Angelina Jolie, Mantis/Sirkka – Seth Rogen, Monkey/Apina – Jackie Chan, Viper/Kyy – Lucy Liu ja Crane/Kurki – David Cross) ja kung fu ohjaajansa Shifun (Dustin Hoffman) seurasta ja elää unelmaansa Lohikäärmesoturina Rauhanlaaksossa. Laakson harmoniaa ja samalla kung fu:n asemaa uhkaa kuitenkin uusi vihulainen Lord Shen (riikinkukon höyhenissä asteleva Gary Oldman). Hän omaa salaisuuden Po:n menneisyyteen, uhkaa hävittää kung-fun salaisen aseensa avulla ja sitä kautta tulla koko maailman hallitsijaksi – ei siis mitään turhan pieniä suunnitelmia. Pon ja Hurjan Viisikon kontolle jää matkata yli Kiinan kohtaamaan tämä uhka ja kukistaa se. Siis ihan tavallinen pikkuhomma, vai mitä.

Syvällisemmin elokuvaa voisi pitää myös jonkinasteisena kasvutarinana. Ensimmäisessä Kung Fu Pandassa Po haaveili Lohikäärmesoturiksi ja Kung Fu taitajaksi pääsemistä. Kovan harjoittelun kautta hän osoitti olevansa siihen valmis. Tässä elokuvassa fyysisen toiminnan korostaminen on jäänyt taustalle ja sitäkin enemmän painottuu sisäisen rauhallisuuden löytyminen – vaikka tätä ei kyllä ihan kaiken kung-fu-’mätkimisen’ keskeltä uskoisikaan. Mutta tältä asia näyttää kotisohvapsykologian näkökulmasta siitäkin huolimatta, että muille hahmoille ei juurikaan anneta tilaa oman syvällisyytensä kehittämiseen. Mutta, hei – leffan nimihän olikin juuri Kung Fu PANDA, joten annetaan Po:lle sitä, mitä Po haluaa (mykyjen, nuudeleiden ja retiisien lisäksi).

Käsikirjoittajat Jonathan Aibel ja Glenn Berger ovat tehneet todella hyvää työtä jatko-osan parissa. Vaikka valkokankaalla seikkailevat samat hahmot peruspiirteineen, niin tarinaan on silti saatu tuotua sopivassa määrin jotain uutta. Elokuva muun muassa selvittää miten siitä Hanhesta/Mr. Ping (James Hong) oikein tuli Po:n isä. Ohjaaja Jennifer Yuh on myös vaikuttaa saaneen ääninäyttelijöistään kaiken mahdollisen mörähtelyn irti, mitä on varmasti edesauttanut se, että Kung Fu Panda palauttaa valkokankaalle alkuperäisen esiintyjäjoukon sekä pari muuta uutta tuttavuutta. Mukana mörisevät muun muassa Gary Oldman, Danny McBride ja Jean-Claude Van Damme.  Tässä yhteydessä haluan osoittaa mitä nöyrimmät kiitokset Finnkinolle, joka ystävällisesti esittää elokuvasta myös originaaliversionsa, sillä suomeksi dubattuna tämä olisi jäänyt varmasti katsomatta hyvästä tarinasta huolimatta.

Elokuva kannattaa tarkkojen yksityiskohtiensa vuoksi pitää myös mielessä, kun ruvetaan miettimään ensi vuoden ansiopystien kerääjiä. Raina on visuaalisesti tarkka tykitys, joka ei jätä taustaa himmeäksi, vaan kuvaa kaikkea normaalin näön piirteissä ja todella osaa käyttää 3D-tekniikkaa hyväksi oikealla (riittävällä) tavalla. Ehkäpä se on rainan tuottaneen DreamWorks Animation SKG aika saada tunnustusta parhaasta animaatiosta ensi vuonna, sillä ’virallista’ tunnustusta ei ainakaan tullut firman muista namupaloista, kuten Monsters vs. Aliens (suom. Möröt vastaan muukalaiset, 2009), Shrek Forever After (2010) ja Megamind (2010), ole studiolle valunut, vaikka kassakoneet ovat kilisseet ehkä sitäkin enemmän. DreamWorksin animaatioista pitäville voin myös hehkuttaa, että tätä kivaa on luvassa lisää niin omina elokuvinaan kuin jatko-osinaan. Ensi vuonna markkinoille pitäisi tulla Puss in Boots (suom. Saapasjalkakissa – please, toivottavasti myös originaaliversiona) ja Madagascarille (taas) uusi osa, tällä kertaa numero 3.

Kung Fu Pandassa on esitelty hyvin kiinalaista historiaa ja maan tapoja, unohtamatta animaatiolle tyypillistä pilke silmäkulmassa toimintaa. Asiaa on varmasti omalta osaltaan edistänyt se, että elokuvan tekijöillä oli mahdollisuus mennä paikan päälle tutustumaan kiinalaiseen kulttuuriin (Rion tavoin, missä matka tosin kävi Brasialiaan). Paikan päällä oleminen näkyy selvästi kulttuuritietoisuuden lisäämisessä muutenkin kuin Pandojen kotikaupungin, Chengdun, ja taoistisen maiseman esittelemisessä Qingchengin vuoren ulkopuolella. Oli ilahduttavaa seurata piilo-opetusta kiinalaisista tavoista, kuten horoskooppivuodesta, akupunktiosta ja karnevaaleista. On kuitenkin muistettava, että Kung Fu Panda 2 ei ole elokuva kiinalaisesta kulttuurista, vaan ehkä enemmän kiinalaisen kulttuurin piirteistä myös Kiinan ulkopuolella. Menipä niin hienojakoiseksi, että on paras vaihtaa aihetta.

Mielenkiintoista on myös pohtia elokuvien piilosanomia. Yleensä tiettyyn vuoteen osuu tiettyjä teemoja. Blogissa käsitellyistä animaatiosta Rango otti tänä vuonna jo kantaa itsensä löytämiseen (kuka minä oikein olen?). Ja Kung Fu Panda vaikuttaa olevan samoilla jäljillä. Sen sijaan, että Po pohtisi sitä, kuka hän on, hän pohtii ehkä enemmän sitä, mistä hän tulee. Kumpikin näistä kysymyksistä on kuitenkin olennainen muodostaessa sitä iki-omaa identiteettiä. Kaiken tämän etsinnän keskellä, onkin mielenkiintoista nähdä tulevien uusien animaatioiden kannanotto tähän. Jatkuuko itsensä etsiminen, vai korostuuko jokin muu asia? Toinen mielenkiintoinen vuoden teema vaikuttavaa olevan isä-poika suhteen käsitteleminen. Thor (2010) toi tätä esille mytologisella tasolla, ja täytyy kyllä tunnustaa, että Hanhen/Mr. Ping:n suhde poikaansa Po:n jatkaa tätä käsittelyä. Vaikka yleensä pyrinkin välttämään liiallista mainostamista (tai edes piilomainostamista), oli ihan pakko laittaa oheinen klippi mukaan. Se kuvaa hyvin Mr. Pingin suhdetta poikaansa – monella eri taholla.

Kaiken edellä mainitun lisäksi haluan vielä lisätä, että 3D:n merkitys leffassa korostuu myös hyvällä tavalla, kiitos siitä animaatiolle. Vaikuttaakin siltä, että 3D pitäisi ehkä vain jättää animaation ja tietoteknisten tehosteiden kohdalle. Elävien näyttelijöiden ulkoistaminen ei tee yhtä suurta vaikutusta. Niille, jotka valittavat taas sitä, että 3D-efektit eivät tunnu kovinkaan vaikuttavilta, suosittelen käyntiä silmälääkärissä. Jos simmusi omaavat tavallista heikomman syvyysnäön, 3D:kään ei pääse näyttämään niitä hienouksiaan. Silloin voit koittaa tökkiä niitä laseja hieman kauemmaksi nenän varrelta, että tulisi edes jotain hyötyä kaikesta 3D:stä.

Nopeatempoista nauratusta ruudin keskellä

ja muiden kiinalaisten kulttuuristen tapahtumien esiintymislavalla. Kulttuurista pläjäystä pelkääviä voin lohduttaa ja sanoa, että filmi on koko perheelle suunnattu, missä Po selvittelee välejä pahisten kanssa – tavalla, joka jättää katsojan yleensä nauramaan ja jännittämään tapahtumien käänteitä sopivassa määrin. Voiko sitä enempää pyytää tai olettaa, kun kyseessä on piirrettyjä eläimiä, jotka taitavat kung-fun jalon taidon? Varsinkin kun elokuva vaikuttaa toimivan ihan omana kokonaisuutena, vaikka sillä on se oma kannustuksena historiassa (Kung Fu Panda, 2008). Tämä lienee ilouutinen kaikkien niiden puolesta, jotka marmattavat siitä hampaitaan kirskuttaen, että kesä on täynnä vain jatko-osien jatko-osia (itse taidan tähän luokkaan myös jollakin asteella kuulua). Kung Fu Panda tarjoaa, edelleen, fyysistä ja verbaalista komediaa, kaaoksen luomista ja siitä selviytymistä sekä tähän kaikkeen sekoitettuna itämaista eksotiikkaa. Tällä latauksella voisikin odottaa Kung Fu Panda 3:n ilmestymistä joskus myös valkokankaalle, jossa kenties vuorostaan syvennettäisiin muiden hahmojen menneisyyttä.

Overall
Kokonaisarvosana.

My old enemy – stairs…