12:sta vuoden poissaolon jälkeen näytelmäkirjailija Louis palaa perheensä luo kertoakseen heille olevansa kuolemansairas. Kotonurkissa miestä ovat vastassa ylienerginen äiti Martine, aggrressiivinen veli Antoine ja hänen arka vaimonsa Catherine sekä Louisin pikkusisko Suzanne, joka tuskin tuntee veljeään. Edessä on sitä kuuluisaa valioaikaa perheen kesken, kun jokainen sen jäsen vuorollaan purkautuu syystä tai toisesta Louisille eri syistä, eikä kukaan oikein saa selville miksi hän tuli nyt kotinurkille.
Erikoinen perhetapaaminen ei suju ihan Louisin suunnitelmien mukaan, jos nyt kuolemansa ilmoittamisesta on edes olemassa jonkinlainen prototyyppi. Ja tämä suunnitelmattomuus näkyy osittain tönkköisessä dialogissa, jonka kaikkia sävyjä katsojan voi olla vähän vaikea ymmärtää. Toisaalta elän siinä harhakuvassa, että perheen jäsenillä on epäilynsä pojan kotiintulon syystä ja raivoamalla muusta he pystyvät sen kieltämään. Mutta uskottavaksi perhetapaamiseksi se ei sitä ikävä kyllä tee.
Elokuva perustuu ranskalaisen Mr. Jean-Luc Lagarce (1957 – 1995) samannimiseen novelliin vuodelta 1990. Mikäli aihe kosketti suosittelen etsimään käsin miehen teoksen Le pays lointain (1995), mikä käsittelee aihetta syvällisemmin ja mikäli ranska taipuu lukukokemukseksi. Aidsiin kuolleen Mr. Lagarcen päähenkilölle on näissä teoksissa tyypilistä se, että hän ei saa asiaansa sanottua, vaan uppoaa suohon yhä syvemmälle yrittäessään ilmaista itseään.
Ohjaaja Mr. Xavier Dolanin uusin draama on mielenkiintoinen. Se asettaa enemmän kysymyksiä, kuin antaa todellisia vastauksia. Ja omalla tavallaan muistuttaa Frantz-elokuvaa, jossa totuutta myös piiloteltiin muiden hyvinvoinnin vuoksi. Toki valkokankaalla Louis yrittää kertoa asiaansa, mutta kukaan ei halua ottaa sitä vastaan. Ja sanoman kieltäytymisestä käyttäytyvät kuin he oikeasti arvaisivatkin mistä on kyse, mutta eivät halua sitä vain tunnustaa ääneen. Valheessa on parempi jatkaa elämää, vai mitä?
Ohjaajan edellisen elokuvan ”Mommy” nähneille tämä elokuva voi olla aikamoinen tuskien taival. Mommyssä esiteltiin äidin ja pojan väkivaltainen suhde, kun taas maailmanlopussa ihmisten välinen suhde enemmänkin loistaa poissaolollaan ja sitä yritetään korvata dialogilla. Louisin tehtävä vaikuttaa olevan joko tuijottaa kelloaan tai sitten kaihoisesti ulos ikkunasta. Leffan jälkeen on helppo ymmärtää sen saama ristiriitainen palaute kriitikoilta. Sitä on niin kiitelty kuin haukuttukin. Jotain se tekee kuitenkin oikein, sillä leffa voitti viime vuonna Cannesissa Grand Prix -palkinnon.
Elokuvan onnistumista kuitenkin auttaa Ranskan parhaimpien näyttelijöiden palkkaaminen ja heidän roolittamisensa tavalla, joka poikkeaa totutusta. Näin ollen niissä hiljaisissa hetkissä, kahden ihmisen kohtaamisissa ja keskusteluissa, jotka voidaan ymmärtää useammalla eri tavalla piikeekin elokuvan kauneus. Vähemmän on todellakin enemmän ja pienellä näyttelijäjoukolla on saatu aikaan vakuuttavaa jälkeä, joka onnistuessaan tekee elokuvasta raadollisen ja aidon tuntuisen. Sekä luo katsojalle tunteen, että hän tietää enemmän kuin kukaan valkokankaan ihmisistä.
Yritystä kertoa totuutta | |
---|---|
jota kukaan ei oikein pysty ottamaan vastaan, vaan sen sijaan pyrkivät osoittamaan kotiin palaavalle perheenjäsenelle omaa asemaansa. Huuto ja räyhääminen alkaa heti, kun Louis astuu ovesta sisään eikä se lopu ennen kuin hän lähtee. Saako Louis asiansa kerrottua ääneen onkin eri asia kuin se, tiedostavatko perheen muut jäsenet miksi Louis tuli käymään kotikunnilla. Vain maailmanloppu pelaa paljon ryöppyävillä dialogeilla, hiljaisilla hetkillä, ajoittain aika alleviivaavalla musiikilla sekä ikkunasta ulos tuijottamisella. Kaikesta tästä se kuitenkin onnistuu tekemään elokuvan, joka ainakin upposi minuun. Suosittelen sitä kaikille, jotka haluavat hieman haastetta draamaelokuviltaan, tuntevat vetoa tunnevammaisiin perheisiin tai haluavat päästä pohtimaan sitä, että tiesivätkö kaikki sittenkin mistä tässä olisi kyse. Itse tykkäsin ihan himmeästi. |
Overall | |
---|---|
Kokonaisarvosana. |
Näyttelijät: Gaspard Ulliel, Vincent Cassel, Marion Cotillard, Nathalie Baye, Lea Seydoux
Kesto: 1h 39 min
P.s. Mikäli elokuvat toimimattomista () (??) perheistä kiinnostavat, suosittelen tutustumaan seuraavaan listaan:
- This Is Where I Leave You (2014)
- August: Osage County (2013)
- Rabbit Hole – takaisin elämään (2010)
- Rachel Getting Married (2008)
- Little Miss Sunshine (2006)
- Mommie Dearest (1981)
Ja näissä merkeissä jätän elokuvalle kunnianosoituksen vielä sen lopussa soineen kappaleen avulla.
Mody ja Natural Blues puhuu hyvin leffan puolesta.
Osastot: Draama, Kevyttä katseltavaa, Leffat
Henkilöt: gaspard ulliel, lea seydoux, marion cotillard, nathalie baye, vincent cassel