Outin Leffaopas

Kansainvälinen tanssin päivä  otettiin käyttöön vuonna 1981. Sen tarkoitus on houkutella yleisöä tämän kulttuurin muodon pariin.Tämän aloitteen teki Kansainvälisen Teatteri-instituutin tanssikomitea. Teoriassa päivän valinta ei liity mihinkään henkilöön, mutta se nyt vain sattuu olemaan ranskalaisen tanssijan Mr. Jean-Georges Noverren (1727 – 1810) syntymäpäivä. Suomessa tanssin päivää on vietetty vuodesta 1981 lähtien.

Blogiin tämä tanssihuuma pääsi luonnollisesti tanssielokuvien kautta. Ja nyt siis todellakin tanssi-elokuvien, ei musikaalien. Tämä tietoinen valinta jättää monta hyvää tanssinumeroa postauksen ulkopuolelle, mutta tällä nyt mennään ja yritetään kunnioittaa sitä ihmisliikkeen liikkumisen variaatioita yhtä poikkeusta lukuunottamatta (Shall We Dance, 1937). Mojon top 5  tanssielokuvien lista osoittaa hyvin, että loppua näille liikuttaville leffoille ei näy. Ja se on ihan hyvä asia. Hyvää tanssiesitystä katsoo ihan mielellään, olipa sitten kyse stepistä, baletista, kilpatanssista tai hip-hopista. Tanssi vie mukanaan ja hyvällä onnella rohkaisee myös katsojiaan sen pariin. Ja tässä kohtaa kaikille napisijoille on todettava, että kaiken strippaamisen keskellä Magic Mike -elokuvasta (2012) löytyy sitä tanssia. Pony! Pony! Pony! Pony! Pitääkö sanoa muuta, Mr. Channing Tatum hallitsee kroppansa liikuttamisen ihan kiitettävällä tavalla.

• Magic Mike
• Black Swan
• Saturday Night Fever
• Flashdance
• Save the Last Dance

Mielenkiintoisia tanssielokuvia löytyy myös sijoilta 6 – Footloose, 8 – Step Up, 10 – Dirty Dancing, 11 – Stomp the Yard, 16 – The Full Monty, 18 – White Nights, 24 – Honey, 28 – Billy Elliot, 32 – Center Stage ja 38 – Strickly Ballroom. Valkokankaalla nähtyjä tanssityylejä on niin paljon, että niiden kaikkien käsitteleminen tai luetteloiminen tässä postauksessa aiheuttaisi vain itselleni ja lukijoille harmaita hiuksia. Se ei ole tarkoitukseni. Oleellista on vain se tanssienergia, joka muuttaa esiintyvän energian mielenkiintoiseksi ilmaisuksi. Hyvällä onnella se sykähdyttää katsojaa. Joten edesmenneen Mr. David Bowien tavoin voin todeta ”Let’s dance” ja jäädä postailemaan elokuvia, jotka tulivat ensimmäisenä mieleeni tästä teemasta. Siitä, miten tanssillisia nämä sitten ovat loppupeleissä voidaan olla montaa mieltä. Mutta näissä kaikissa on se jokin tietty tanssillinen näkökulma, joka on tehnyt minuun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen.

They Shoot Horses, Don’t They? – Ammutaanhan hevosiakin (1969). Ammutaanhan hevosiakin -elokuva perustuu Mr. Horace McCoyn samannimiseen romaaniin vuodelta 1935. Mikäli aihe kiinnosti se on myös suomennettu vuonna 1978. Elokuva kertoo 1930-luvun lama-ajasta Yhdysvalloissa ja ihmisten selviytymiskamppailusta siinä erityisesti kuukausien mittaisten maratonitanssien kautta. Pitkän tanssikisan voitto toisi rahaa ja julkisuutta, mutta tällä on erittäin kova hinta. Elokuvan näin aikoinaan televisiossa. Sen tanssikohtaukset eivät ole mitään visuaalista ruusuilla tanssimista, vaan pikemminkin hengissä pysymistä ja eteenpäin raahautumista, mutta tanssia kuitenkin.

Shall We Dance – Saanko luvan?(1937). Elokuva on tyypillinen Mr. Fred Astaire ja Ms. Ginger Rogers tanssipitoinen musiikkielokuva. Tällä kertaa valkokankaan valloittajapari sijoittaa tanssiaskeleensa baletin maailmaan. Siihen omaa intohimoaan sekoittaa Peter P. Peters (Fred Astaire), jonka mielestä klassinen baletti ja moderni jazztanssi sopivat samaan koreografiaan. Innoitusta tulee lisää taitavalta steppaajalta Linda Keeneltä (Ginger Rogers). Koska kyseessä on hollywoodlandian tuotos luvassa on tietenkin tanssiaskeleiden lisäksi sitä pakollista romanssiroihua kaikkine mahdollisina väärinkäsityksineen.

Oikeassa elämässä Mr. Fred Astairesta (1899 – 1987) ja Ms. Ginger Rogersista (1911- 1995) tuli yksi kaikkien aikojen suosituimmasta parivaljakosta hollywoodlandian kulta-ajan musikaaleissa. Vuosien 1933 – 1939 välillä he tekivät yhdessä yhdeksän musikaalia. Parivaljakko toi valkokankaalle musikaalinumeroihin jotain sellaista, mitä siellä ei oltu koettu aiemmin. Joten ei ollutkaan ihme, että heidän yhteistä tanssimistaan pidettiin todella taidokkaana. Yhteiseen elokuvahistoriaan parivaljakolla mahtuu yhteensä 33 eri tanssia, joista kriitikot pitävät parhaimpana esitystä elokuvassa Waltz in Swing Timessa.

https://www.youtube.com/watch?v=5oYh1ycMTAs

Saturday Night Fever – Lauantai-illan huumaa (1977). Tanssitaitoinen nuori mies Tony Manero (John Travolta) elää lauantai-iltojaan varten. Tuolloin paikalliset nuorisolaiset kokoontuvat diskoon, missä Tony on ehdottomasti parkettien partaveitsi. Tanssilattialla Tony tapaa Stephanien (Karen Lynn Gorney), joka ei yllättäen lankea Tonyn kaunopuheisiin tai liikkeisiin. Pari tanssii kuitenkin hyvin yhteen ja päättää osallistua tanssikilpailuun. Elokuva oli Mr. Travoltan kolmas teatterilevitykseen päässyt raina ja miehen ensimmäinen päärooli. Valinta kuitenkin osui kohdalleen, sillä tästä napsahti hemmolle myös Oscar-ehdokkuus.

Oscar-ehdokkuutta enemmän katsojat kuitenkin varmasti muistavat Tonyn liikkeet tanssilattialla. Bee Geesin Stayin’ Alive -kappale toi osaltaan diskomusiikin yhä laajemmin tunnetuksi ja aloitti varmasti laajemmin diskovillityksen kaikkien niiden joukossa, jotka yrittivät matkia Mr. Travoltan tanssiliikkeitä. Diskomusiikin huumassa elokuvaa seurasi varmasti yksi kehnoimmista jatko-osista ikinä – Staying Alive (1983). Siirtäessä tanssiesitykset syrjään leffa on siinä mielessä mielenkiintoinen, että sen toinen käsikirjoittaja Mr. Sylvester Stallone ei esiinny siinä (tehden näin poikkeuksen miehen näyttelijä-käsikirjoitus-kaavaan). Toisaalta olisi kyllä ollut mielenkiintoista nähdä Mr. Stallonen tekevän parit pyörähdykset tanssin tiimoilta.

Flashdance (1983). Alex Owens (Jennifer Beals) haaveilee ammatti-tanssijan urasta. Päivisin neiti painaa duunia hitsarin ja iltaisin tanssii paikallisessa baarissa. Juoni kuulostaa itse asiassa ihan musiikkivideolta ja juonen syvällisyyden mukaan sellainen se myös hyvin pitkälle on.

Flashdance on joidenkin mielestä musikaali, mitä minun on itse vaikea sulattaa. Toisaalta näin aikuisena on kyllä myös vaikea sulattaa sen puhdasta tanssiteemaa. Mutta siinä missä Mr. Channing Tatum saa ilmaista itseään Pony! Pony! Pony! Pony! kappaleen tahdissa annettakoon sama vapaus myös Ms. Jennifer Bealsille. Ms. Irene Caran kappale ”Flashdance … What a Feeling” on varmasti useammalle kuulijalle tuttu ja korvamatonakin soinut ihan riittävässä määrin. ”Take your passion…and make it happen” – anyone?? Ainakin tämä tapahtui Flashdance -elokuvan kohdalla, josta tuli yllätyshitti katsojien keskuudessa.

Footloose (1984; 2011). Originaali on aina originaali. Footloose-elokuvan tanssillisesta merkityksestä voidaan keskustella kiivaasti siitä huolimatta, että useat ihmiset varmasti nimeävät sen yhdeksi tunnetuimmista tanssielokuvista. Itse olen sitä mieltä, että sitä ei leffassa paljonkaan ole. Mutta se on kyllä sitten sitäkin ikimuistoisempaa. Enemmän elokuva keskittyy nuorisolaisten moraalin parantamiseen, saarnaamiseen ja sääntöjä vastaan kompuroimiseen.

Siinä parhaansa tekee pikkukaupunkiin lähetetty Ren (Kevin Bacon) tanssii tuskaansa tyhjällä varastorakennuksella ja haaveilee kaupungin papin Shaw Mooren (John Lithgow) Ariel-tyttärestä (Lori Singer). Harvoissa valkokankaan tanssikohtauksissa Mr. Bacon revittelee sitten koko rahan edestä viiden stunt-miehen avulla. Samaa roolia ajateltiin myös aikoinaan herroja Tom Cruise ja Rob Lowe. Näistä kolmesta hemmosta Mr. Bacon olisi ollut myös minun valintani.

White Nights – Valkeat yöt (1985). Venäjältä loikannut balettitanssija Nikolai ’Kolya’ Rodchenko (Mikhail Baryshnikov) joutuu koneen pakkolaskun takia tekemään vastenhakoista työtä entisen kotimaansa viranomaisten kanssa, jotka haluvat varmistaa miehen maassa pysymisen. Luvassa on buukattuja esityksiä Bolshoi-teatterissa ja sparraajaksi/vahtijaksi saatu Venäjälle muuttanut amerikkalainen tanssija Raymond Greenwood (Gregory Hines). Elokuvalla oli suhteellisen laajat kuvauspaikat. Sitä kuvattiin Suomessa, Englannissa, Skotlannissa, Portugalissa ja Neuvostoliitossa. Helsinki sai perinteisen roolin esittää Leningradia ja Porin Reposaari puolestaan siperialaista pikkukylää. Tuttuja paikkoja voi siis rauhassa pongailla tanssinhuuman ulkopuolella. Kotimaisuus-leiman lisäksi elokuvassa on toki todella taidokkaita yhteistanssiesityksiä Hinesin ja Baryshnikovin taholta. Eikä siinä vielä kaikki, leffa on myös tunnettu Mr. Lionel Richien kappaleesta ”Say You, Say Me”.

Oikeassa elämässä Mr. Mihail Nikolajevitš Baryšnikov (1948 – ) loikkasi Kanadaan vuonna 1974 Kirovin baletin kiertueelta. Miestä on pidetty yhtenä maailman parhaimmista balettitanssijoista herrojen Vaslav Nijinsky (1889-1950) ja Rudolf Nureyev (1938 – 1993) rinnalla. Mr. Baryšnikov on keskimääräistä balettitanssijaa lyhyempi, mutta se ei ole estänyt häntä kehittämästä täydellistä tanssitekniikkaa niin baletissa kuin modernissa tanssissakin. Mr. Gregory Hines (1946 – ) puolestaan on saanut kannuksensa musiikin ja steppauksen puolelta. Hänen tanssillinen tyylinsä on muodostunut hyvän tekniikan lisäksi improvisaation hallinnasta ja rytmin tajusta. Näiden kahden taiturin välistä yhteistyötä on ihana katsoa ja heittäytyä siihen tunnelmaan mukaan.

Dirty Dancing – Kuuma tanssi (1987). Nuori newyorkilainen Frances ”Baby” Houseman (Jennifer Grey) viettää kesää 1963 Kellermanin lomakylässä. Ohjelmassa on kaikkea kivaa ja mielenkiintoista, mutta ennen kaikkea itsestään oppimista ja tanssitaitojen treenaamista lomakylän tanssiopettajan Johnny Castleen (Patrick Swayze) avustuksella. Kipinät lentävät, luokkaerot natisevat, moraalismia on ilmassa yllin kyllin ja hyvä musiikki vie mukanaan.

Elokuvan ohjaaja halusi tähtiparinsa osaavan oikeasti tanssia ja näytellä. Tällä hän pyrki estämään Flashdance-elokuvan tyyliset bodydouple-esitykset. Ja valinta ei varmastikaan olisi voinut olla parempi. Mr. Patrick Wayne Swayze (1952 – 200) oli yhdysvaltalainen tanssija ja näyttelijä. Ms. Jennifer Grey puolestaan osasi valmiiksi näytellä, joten tanssinoppiminen sopi hyvin elokuvan luonteeseen. Näissä merkeissä ohjaaja myös halusi antaa näyttelijöille vapaat kädet improvisoinnissa, mikä sai aikaan elokuvaan monta ikimuistoista ja aitoa kohtausta. Elokuvan merkeissä haluan myös edelleen esittää kiitokset Mary-Bethille, jonka luona tuota tanssintaikaa ihastelimme aikoinaan yhdessä Mr. Swayzen perään huokaillen Hey Baby…. She’s Like the Wind…. Elokuvan musiikin mukaan on varmasti huokaillut moni muukin, sillä kappale “(I’ve Had) The Time of My Life,” voitti aikoinaan parhaan kappaleen Oscarin. Tosin kaikki muutkin biisit levyn soundtrackilta ovat kuuntelemisen arvoisia.

The Full Monty – Housut pois (1997). Sheffieldissä työttömiksi jääneet Gaz (Robert Carlyle), Dave (Mark Addy), Lomper (Steve Huison), Gerarld (Tom Wilkinson), Horse (Paul Barber) ja Guy (Hugo Speer) päättävät ansaita hieman pätäkkää riisumalla vaatteensa. Homma kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty varsinkin kun koko strippishow pitäisi viedä ihan loppuun asti – full monty:n. Ongelmia rytmitajun löytämisen lisäksi on rohkeuden saamisessa ja itsensä ilmaisussa. Mutta onneksi luvassa on vain se yksi keikka ennen kuin tämä kokoonpano siirtyy muihin hommiin.

Ihastuttavasti strippauksen keskellä on onnistuttu poistamaan kokonaan alapään huumori ja keskittymään siihen yhteistyön ja ystävyyden voimaan, joka miesten välille kasvaa. Elokuva on jättänyt monta hymynkaretta kasvoille ja liittää ikuisiksi ajoiksi tietyt kappaleet siihen. Hot Chocolaten ” You Sexy Thing”, Donna Summerin ”Hot Stuff ” ja Tom Jonesin ”You Can Leave Your Hat On” elävät omaa aikaansa tämän elokuvan mukana. Elokuva ansaitsee paikkansa tanssielokuvien joukossa, sillä se keskittymisen ja omistautumisen vimma mikä näillä miehillä oli tämän tanssiesityksen oppimiseen on käsin kosketeltavaa ja osoittaa, että tanssielokuvia ei tehdä vain nuorisolaisille tai neideille.

Step Up (2006). Step Up -elokuvat ovat tanssille sitä, mitä Fast & Furious -rainat ovat nopeiden autojen ystäville. Ensimmäinen on aina paras, mutta jatko-osat lunastavat myös paikkansa kiitettävällä tavalla. Hyvälllä onnella ne parantavat menoaan kuin sika juoksuaan, mutta välillä niiden tulee antaa lillua edeltäneiden osien tahdissa odottamassa uutta inspiraatiota. Tämän sysäyksen lisäksi Step-Up -elokuvia voi pitää tietyn valkokankaan tanssielokuvien teemojen esiäitinä. Se on saanut paljon kopioita, lainauksia ja ennen kaikkea se on myös antanut meille Mr. Channing Tatumin. Mr Tatumille puolestaan elokuvat antoivat hänen vaimonsa Jenna Dewanin. Tanssi Step-Up rainoissa on mahtavaa katsottavaa, mutta samalla myös valkokankaan valloittajien keskinäinen kemia on suhteellisen uskottavaa, mitä ei voi kaikista muista pikaliimalla kasaan kyhätyistä leffoista todeta. Mutta jos tämän henkilökemian puutteen, vajavaisuuden tai tökkömäisyyden laittaa taka-alalle, voi katsoja keskittyä nauttimaan tanssiesityksistä, joissa yhdistetään villisti ja vapaasti balettia, hip hoppia, modernia tanssia ja monia muita tanssin alalajeja, joita en edes tiedä.