Jälleen kerran tämä blogisti kiittää, kumartaa ja niiata niksauttaa rakkaan veljensä Mr. T.:n suuntaan. Ilman sinua tämä ei olisi todellakaan mahdollista. Ja nyt knok-knok on kuluneena vuotena selvitty myös ilman murphyn lainsidonnaisuuksia, tai sitten et vain henno kertoa niistä minulle. Mutta olipa niin tai näin, niin edelleen nöyränä luon kiitokseni sinne Turun suuntaan. Samaan hengenvetoon haluan myös kiittää toista rakasta veljeäni Mt. S.:a, kiitos siitä, että jaksat aina vaan venkuloida kanssani niistä enemmän tai vähemmän kuuluisista näyttelijöistä. Joku kaunis päivä saat varmaankin lahjaksi eepoksen, jossa on sata kuvaa herroista George Clooney ja Brad Pitt, että vihdoinkin ”oppisit” heidät erottamaan toisistaan.
Ihastuttavasta elokuvaseurasta kuuluu myös kiittää tässä kohtaa neitejä 5-vee ja 7-vee. Kannassanne on ollut kiva viettää elokuvallisia hetkiä. Toki ne lastenleffat olisi varmasti muutenkin tullut katsottua, mutta nyt saan ainakin sitä rehellistä palautetta suoraan kohderyhmältä. Tämä täti siis jatkaa teidän sinne leffateatteriin viemistä. Välillä en tosin tiedä kumpi on ihanampaa, teidän reaktioiden seuranta vai leffan katsominen. Samanlaista heittäytymistunnetta leffan viemäksi kuin teillä on toivon myös itselleni.
Kiitos kuuluu myös kaikille teille siellä bittiavaruudessa. Omasta pyynnöstäni Mr. T. ei kerro minulle blogin kävijämäärää, mutta teitä lukijoita on siellä kuulemma enemmän kuin yksi. Ehkä tänä vuonna jopa kaksi. Ei tätä muuten jaksaisi, se olisi vähän kuin itsekseen turisi, mutta nyt ainakin voi kuvitella turisevansa jonkun toisen kanssa tai ainakin jonkun toisenkin iloksi.
Takana on nyt seitsemän vuotta ja reippaasti yli 800 elokuvaa sekä erinäinen määrä postauksia ”elokuvia ja elämää” -otsikon alla. Edelleen haaveilen siitä, että tätä voisi joskus tehdä päätoimisesti, mutta samaan aikaan pelkään sitä, että silloin hommasta menisi kokonaan maku. Onneksi nyt näin vapaaehtoisena elokuvien katsojana, sitä jaksaa aina yllättää itsensä katsomasta elokuvia, joita ei olisi uskonut. Ja nyt vihdoinkin (siis todellakin aika monta vuotta ensi-illan jälkeen) olen myös uskaltanut katsoa kokonaan Taru Sormusten Herrasta -trilogian. Rakkaat veljeni, tämä on teille, leffat ovat kasvattaneet örkkien sietokykyäni. Vaikka samalla on tunnustettava, että edelleen joidenkin elokuvien kohdalla tekee mieli kaivautua takin alla piiloon, laittaa sormet korviin ja hymistä itsensä pelottavien kohtausten ylitse.
Näissä merkeissä toivotan jälleen Outin leffaoppaalle, sen ylläpitäjälle ja lukijoille erittäin hyvää ja antoisaa leffavuotta. Olkoon se täynnä mielenkiintoisia ja koskettavia elokuvia, jotka toivottavasti muistamme kauemmin kuin matkan bussipysäkille. Joten nyt mennään taas kohti uutta elokuvavuotta täällä bittiavaruudessa. Kiitos kaikille!
Osastot: Elokuvia ja elämää