Florence Foster Jenkins uskoo osaavansa laulaa ja tässä häntä yrittää auttaa pysymään nuorissa kiinni uskollinen säestäjä Cosmé McMoon. Tätä harhaluuloa omalla tavallaan pitää yllä myös naisen aviomies St. Clair Bayfield hiljentäessä daamin arvostelijoita. Florencen tavoitteena on esiintyä suurella konserttilavalla jakaen laulunlahjansa kaikkien kuulijoiden iloksi.
Ohjauksesta on vastannut Mr. Stephen Frears ja käsikirjoituksesta Mr. Nicholas Martin. Mikäli elokuvan juoni kuulostaa tutulta olet ihan oikeassa, sillä tässäkin blogissa on nähty jo yksi laulutaidoton Florence elokuvassa Marguerite (2015). Ja tässä kohtaa on kyllä annettava paremmasta asian kuvauksesta Mr. Xavier Giannolin elokuvalle Marguerite. Se ei prameillut samanlaisilla hollywood-tähdillä kuin Florence tekee, mutta Mr. Giannolin elokuvassa oli mielestäni enemmän tunnetta ja koskettavuutta.
Tämäkin leffa oli kuitenkin mielenkiintoista nähdä, koska Ms. Streep osaa oikeasti laulaa. Miten esittää laulutaitoisena laulutaidotonta? Mutta sitäkin mielenkiintoisempaa oli nähdä, miten ohjaaja Mr. Stephen Frears oli onnistunut tekemään musiikkimaailman Eddie the Eagle -elokuvan. Raina on todellakin hyväntuulinen, sinnikkyydestä ja uskosta itseensä kertova esitys, missä muiden vastalauseilla ei todellakaan ole mitään merkitystä. Mutta samaan aikaan se herättelee kysymyksiä siitä, että vaikuttaako raha, suhteet tai toisen pilkkaaminen todellakin näin paljon, että totuutta ei uskalleta sanoa ääneen. Samaan aikaan olisi kyllä tarpeen kysyä, että vaikuttaako usko omaan mahtavuuteen näin paljon, että totuutta ei uskalleta kohdata. Vai eikö sitä vain todellakaan huomata?
Näyttelijöiden suoritus osuu mielestäni nappiin. Ms. Streep ei tee Florencesta naurettavaa pilkan kohdetta vaan pikemminkin osoittaa, mihin usko omiin kykyihin ja tahdon vimma voi todellakin viedä. Onko Carnegie Hall oikea osoite sille, jää sitten katsojan päätettäväksi. Tässä häntä tukee hyvin Mr. Grant, joka tekee poikkeuksellisen rennon roolin Florencen siippana. Kummastakin suorituksesta huokuu kuitenkin esiin se tosiasia, että musiikki ja sen esittäminen piti ihastuttavan Florencen hengissä omalla tavallaan. Samoin Mr. Simon Helberg tekee vakuuttavan roolityön Florencen säestäjänä, joka oppii ymmärtämään tässä prosessissa ystävyyden arvon. Mutta parhaimman tarjonnan heistä kaikista katsojalle kyllä tarjoaa Mr. Hugh Grant epäonnistuneena näyttelijänä, mutta Florencelle omistautuneen aviomiehenä.
| Musiikin mahti |   |
|---|---|
| jonka joko hallitsee tai sitten ei. Mutta olipa niin tai näin, niin Florence rakasti musiikkia ja eli sille. Tämä tulee hyvin esille elokuvan aikana ja katsojana sitä toivoisi itselleen jotain samanlaista antautumista ja siinä samalla tässä valitsemassaan asiassa kehittymistä. Florence on ihan katsottava elokuva, katsoja saa mahdollisuuden tuntea myötähäpeää, mikä ei ehkä ole oikeasti tarpeen. Florencehan uskoo osaavan laulaa, pitäisi siis kai ajatella, että antaa kaikkien kukkien kukkia. Joka tapauksessa aiheesta olisi varmasti saanut enemmän irti juonellisesti ja syvällisyyden mukaan. Mutta nyt mennään pitkään Florencen laulutaidon (taidottomuuden) varassa. Hienovaraisuus ja asian syvempi tulkinta loistavat poissaolollaan, mutta tästä huolimatta elokuva tarjoaa hyvää keskivertoviihdettä. Suosittelen sitä kaikille (hyvän) musiikin ystäville ja niille, jotka haluavat nähdä mihin kaikkeen tietylle asialle omistautuminen voi johtaa. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Näyttelijät: Meryl Streep, Hugh Grant, Simon Helberg, Nina Arianda, Rebecca Ferguson, John Kavanagh
Osastot: Kevyttä katseltavaa, LeffatHenkilöt: hugh grant, meryl streep, simon helberg