Family Life elokuvassa Janice (Sandy Ratcliff) pyrkii miellyttämään vanhempiaan yli kaiken ja tässä miellyttämisyrityksessä / ristiriitojen esille nostamisen välttämisessä hän joutuu tekemän abortin erityisesti äitinsä Mrs. Baildonin (Grace Cave) painostuksesta, eikä Janicen isä Mr. Baildon (Bill Dean) jää tässä paljon jälkeen. Janicen vanhemmat eivät ymmärrä lastaan, joka ei tottele heitä kaikessa ja yrittää elää omaa elämäänsä ja toimittavatkin nuoren naisen mielisairaalaan, koska hän on paha ja sairas ihminen sekä tekee vanhempansa hermostuneeksi. Elokuva Family Life kuvaa tätä toimimatonta perhekuvaa sekä sitä, miten yhteiskunta onnistuu pettämän Janicen kaikkien hyvien yritysten keskellä. Vaikka kuvioissa on mukana Janicea ymmärtävä poikaystävä Tim (Malcom Tierney) ja häntä hoitava lääkäri Mr. Donaldson (Michael Riddall), niin edessä on tohtorin vaihto ja sitä kautta paluu myös vanhanaikaiseen mielisairaanhoitoon sähköshokkeineen ja lamaannuttavine lääkkeineen.
Kansallisen audiovisuaalisen instituutin valitseman kevään teeman tavoin Family Life (1971) ei ole mikään huvireissu, vaan suhteellisen rankkaa katsottavaa yhden ihmisen vääränlaisesta (??) hoidosta. Elokuvan jälkeen on myös helppo ymmärtää sen menestyminen elokuvafestivaaleilla ja kieroon katsominen katsojien parissa. Viimeisimmän meriittiinsä elokuva voitti 2003 Sydneyn elokuvafestivaaleilla. Eikös tämä vain todista, että hyvää leffaa ei aikakaan kuluta kuin kelasta, huolimatta siitä kuinka haastava aihe on. Leffan tekee mielenkiintoiseksi myös, että tarinan mukaan Janicen äitiä näyttelevä Ms. Cave uskoi roolinsa tavoin, että hänen käytöksellään ei voi olla mitään tekemistä Janicen tilan kanssa. Joten se ei lienee yllätä, että ohjaaja Mr. Ken Loach löysikin daamin äidin rooliin Konservatiivisten naisten komiteasta. Toinen todella kiinni oikeassa elämässä oleva löytö elokuvassa oli Janicea aluksi hoitanut lääkäri Donaldson (Micheal Riddall). Mr. Riddall oli myös oikeassa elämässä psykiatri ja ainakin tämän elokuvan antamann näytön perusteella, ihan asiallinen sellainen.
Ohjaaja Mr. Ken Loach ei jätä elokuvassaaan epäselväksi sitä mitä perhe-elämä / varttumisen tuska oikein on Janicen kohdalla. Perhe-käsitteestä käsin on ehkä vielä helpompi yrittää ymmärtää yhteiskunnan turvaverkon ja hoitojärjestelmän pettäminen Janicen kohdalla, mutta ei perheen pettämistä. Vanhempien nähdessä jälkikasvunsa vain omien haaveidensa ja arvojensa jatkokappaleena siinä on vaikea antaa tilaa itsenäiselle kasvulle ja omille tunteille. Family Life -elokuvan jälkeen jääkin vain pohdittavaksi, millaiseksi Janicen elämä olisi muuttunut, jos hänellä olisi ollut erilaiset vanhemmat tai jos hän olisi päässyt siskonsa luokse turvaan. Mutta näin ei käynyt, joten elokuvan loppukohtaus aiheutti vain sisälläni hurjaa vastaanpanemisen huutoa. Totta-kai toinen on lähes katatoninen, kun olet hänet sellaiseksi lääkinnyt, idiootti!!!
Ohjaaja Mr. Loach on pysynyt uskollina tyylilleen. Se realismin tunne, sosiaalisen asema merkityksen kuvaus ja yhteiskunnallisten organisoiden toimimattomuus ei ole kadonnut minnekään vuosien kuluessa. Tyypillisesti mies myös näyttää suosivan edelleen ei-ammattinäyttelijöitä ja luottavan siihen, että ´oikeassa elämässä´ kannuksensa hankkineet pystyvät esittämään sitä myös uskottavasti valkokankaalla. Family Life ei ole helppo elokuva yleisölle, mutta se on sitäkin vaativampi ja antoisampi sen nähneille. Saman kokemuksen sain miehen viimeisimmän elokuvan Angel’s Share – Enkelten siivu (2012) -elokuvan parissa.
| Elämä ei ole helppoa |   |
|---|---|
| ja siitä kunnialla selviytymistä ei ainakaan auta se, että vanhemmat pitävät lastaan itsensä jatkeena. Family Life -elokuva esittää hyvin niitä vaatimuksia, mitä vanhemmat sukupolvet asettavat nuoremmille - kyllä, kun minä olin nuori ja niin edelleen. Se, millainen yhteiskunta nyt on, mitä muutoksia yhteisössä on menossa ja miten perinteistä vuodesta vuoteen nuorten itsenäistyminen on, ei tässä kohtaa ole merkitystä vanhempien mielestä. Family Life kuvaa tätä hyvin Janicen näkökulmasta, kun mikään ei ole riittävän hyvin hänen vanhemmilleen ja miten yhteiskunnan turvaverkko vain katoaa hänen ympäriltään. Valkokankaalla on nähtävä hieno sairauskertomus (??) siitä, mitä tapahtuu mielen hajotessa ja millaisia hoitokeinoja siihen oli tarjolla 1970-luvulla. Onneksi nykyään saa valita lääkärinsä, sillä Janicen tilassa olisi lähtenyt hippulat vinkuen tohtori Donaldsonin perään. Family Life herättää ajatuksia - niin kuin sen tarkoituskin on -, pakottaa ajattelemaan ja jättää tunteen hyvästä elokuvasta (ei olosta) leffasta poistuttua. Suosittelen rainan esiin kaivamista kaikille, jotka tekevät töitä nuorten, nuorisolaisten, varhais-aikuisten ja mielenterveyspotilaiden kanssa sekä heille, jotka pitävät ohjaajan Mr. Loachin tyylistä. Mies ei tinkinyt omasta tyylistään tässä elokuvassa, eikä ole senkään jälkeen tinkinyt siitä. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Mikäli katsaus henkistä tasapainoa koettelevien, ihmisten hyväksikäyttöä täynnä olevien elokuvien historiaan, filmikelan eksoottisen rahinan kuuntelu ja satunnaisesti katkeileva filmi iskevät ja innostavat yhtään, niin suosittelen erittäin lämpimästi suuntaamista Elokuvakeskus Niagaraan nauttimaan maanantaisin kansallisen audiovisualisen instituutin valitsemista elokuvista. Tällä keväälle on luvassa vielä aikamoisia leffaelämyksiä, kuten seuraavasta listasta käy ilmi. Itse ainakin aion suunnata noista vielä muutamaan. Elokuvien esityspäivä on maanantai ja leffat alkavat kello 18.30, eikä lipun hinta (5 euroa) huimaa kyllä kenenkään päätä.
- 17.2. Piano (Jane Campion)
- 24.2. They Live by Night – He elävät öisin (Nicholas Ray)
- 3.3. Yume – Kurosawan unet (Akira Kurosawa)
- 10.3. Europa (Lars von Trier)
- 17.3. The Reflecting Skin – Lapsuuden loppu (Philip Ridley)
- 24.3. Saló eli Sodoman 120 päivää (Pier Paolo Pasolini)
- 31.3. La voie lactée – Linnunrata (Luis Buñuel)
- 7.4. Joi-uchi – Laskeva aurinko (Masaki Kobayashi)
- 14.4. Rocky IV (Sylvester Stallone)