VALIKKO

Due Date – Laskettu aika

Robert Downey Jr. tekee matkaa yhdessä Zach Galifianakisin kanssa. Ideana Due Date rainassa on tulevan isän Peter Highman (Robert Downey Jr.) ehtiminen ajoissa lapsensa maailman pullahtamiseen toiselle puolelle Yhdysvaltoja. Matka synnytyshuoneeseen ei kuitenkaan tapahdu ihan niin yksioikoisesti kuin hän olisi toivonut – lentämällä. Vaan hän joutuu aloittelevan, innokkaan ja marihuanaa pössyttelevän näyttelijän Ethan Tremblayn (Zach Galifianakis) kanssa matkaamaan Yhdysvaltojen toiselle puolelle – autolla, koska on sattuneesta syystä joutunut kieltolistalle lentämisessä, kiitos tästä aiemmasta yhteenotosta tämän aloittelevan näyttelijän kanssa. Yhteistyön alku olisi siis voinut alkaa myönteisimmissäkin merkeissä.

http://www.youtube.com/watch?v=WGpJUh9j-jU

Filmin ohjaaja Mr. Todd Philips itse pitää elokuvaa eräänlaisena henkisenä jatko-osana viime vuoden kassamenestykselle The Hangover (Kauhea Kankkunen) elokuvalle, jonka keskeinen teema (kuulemma) oli avioliiton satamaan kulkeutumisen pelko. Tällöin lapsen syntymään mukaan ehtiminen onkin luonnollinen (??) teeman jatko tälle aiheelle. Mr. Philips on yrittänyt tehdä komediallisen elokuvan isyydestä ja sen merkityksestä. Onnistumisprosentti siinä oli tällä kertaa… hmmm… jonkinlainen. Pohdittavaksi on pakko tässä yhteydessä nostaa sitten se, että mikä mahtaa olla ohjaajan seuraavan elokuvan henkinen teema? Avioliitto –>  lapsen syntymä –>  mitä…? Jäljelle asian selvittämisessä ei varmaan jää kuitenkaan muuta vaihtoehtoa kuin odottaa Kauhean Kankkusen jatkoja, jossa miesten matka huhujen mukaan suuntaa kuulemma Meksikoon tai Thaimaaseen.

Due Date –elokuvan kohdalla katsojalle jää satunnaisten nauruhermojen venyttämisen lisäksi pohdittavaksi se, että onko elokuva todellakin pelkkää komediaa vai löytyykö sieltä sitä pintaa syvempää asennetta  esimerkiksi isyyteen kasvamisessa tai toisen erilaisuuden hyväksymisessä. Välillä tuntuu, että löytyy – mutta sitten ohjaaja/käsikirjoittajat eivät ole uskaltaneet sen antaa kehittyä mihinkään suuntaan, vaan tilanne on äkkiä korjattu koomiseksi jollakin murjaisulla tai teolla. Elokuvan aikana suoritettu automatka paikasta A paikkaan B muokkaa kuitenkin kummankin matkaajan luonnetta soveliampaan suuntaan siihen tehtävään, mikä siellä määränpäässä oikein odottaa. Kaiken tämän rinnalla elokuva asettaa yhden ikuisen kysymyksen yleisistä sanonnoista. Kumpi on oikein: kun homma niin sanotusti menee putkeen, niin mennäänkö silloin ala- vai ylämäkeen? Kaikkihan haluavat huipulle, mutta sinne alamäkeen on helpompi mennä.

Zach ei jaksa naurattaawww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
vaikka parhaansa hän tekee. Tuntuukin siltä, että elokuvan parhaat naurut saa irti kokonaisuudesta – matkaa tekevän parivaljakon erilaisuudesta. Mr. Galifianakisin roolin olisi voinut vetää kuka tahansa (vähemmänkin partakarvainen sälli), kun taas Mr. Downey Jr:n asennemuutosta olisi seurannut pidempäänkiin. Due Date suorittaa kuitenkin tavoitteensa katsojien joukossa jättäen katsojalle kivan olon elokuvasta, jolloin leffalipun hintaa voisi pitää oikeutettuna. Näin asia on ainakin elokuvan ajan, sillä salista poistumisen jälkeen voi olla vaikea muistaa, mitä leffassa tehtiin. Tämä elokuvaan sitoutumattomuus näkyy erityisesti siinä, että näyttelijöiden roolihahmot jäävät kehittymättä ja synnyttämättä suurempaa suhdetta toisiinsa tai katsojiin ja välillä tuntuu siitä, että jaksaako niiden touhuista oikeasti välittää. Ehkä elokuvan sanomaa ja sisältöä enemmänkin elokuva saa haaveilemaan siitä mahdollisesta ajomatkasta Amerikan halki, rannikolta rannikolle – hyvässä seurassa, tietenkin.
Overallwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.comwww.dyerware.com
Kokonaisarvosana.

Jos Due Date iski kaikkine maisemanvaihdoksineen ja niissä tapahtuvine juonen käänteineen sekä haluat katsella lisää maisemia auton ikkunasta, niin kannattaa katsastaa seuraavat 2000-luvulla tehdyt rainat, missä eri pysähtymispaikat luovat omat osuutensa elokuvasta: The Blues Brothers (1999), Sideways (2004), Broken Flowers (2005), Transamerica (2005), Little Miss Sunshine (2006), Borat (2006), My Blueberry Nights (2006) ja Away We Go (2009).

Mielenkiintoinen piirre näissä road movie elokuvissa pääroolin sukupuolen esittäjästä huolimatta on naisen rooli (ja tässä ei nyt sitten puhu pikku feministi sisälläni). Naisilla tuntuu olevan merkitystä joko matkan syynä, sen varrella olevina vaikuttimina tai matkan tavoitteena (niin kuin tässäkin leffassa – sinne synnytykseen vaimon tueksi on päästävä keinolla millä hyvänsä). Road movie – elokuvissa naisen tehtävänä vaikuttaakin olla jokin seuraavista: heikko ja hutera vikisijä, joka tarvitsee miestä tuekseen; hyvässä tai pahassa vahvasti vaikuttava tekijä, joka tietenkin voi muuttaa suuntaustaan matkan varrella tai varpaista hiustupsuihin asti aseistautunut daami, jolla on hyvinkin maskuliininen ja vahva rooli. Kaikki nämä kuitenkin ovat usein vain taustavaikuttajia, jättäessä varsinaisen toiminnan / toiminnan kohteena olemisen miehille. Missä siis luuraavat naissankarit road movie –elokuvissa? Lähinnä tulee mieleen vain klassikko Thelma & Louise (1991), jossa ei kyllä ollut kovin sankarillista loppua. Joten on pakko todeta, että naisten valloittamissa road movie elokuvissa pääosissa on usein henkilö, joka pakenee miestä tai omaa kohtaloaan, toisin kuin miehet, jotka tavoittelevat pääsyä sen naisen luokse. Muutosta asiaan olisi kiva saada….

Ei kuule ole helppoa mullekaan, olla ainoa vastuullinen aikuinen koko porukassa…vuh, vuh… noista miehistä ei taida oikein olla mihinkään, kun ovat niin tylsää seuraa.. vuh, vuh…taitaa tulla aika tylsä automatka sinne toiselle rannikolle… vuh, vuh.. tule pelastamaan minut tästä seurasta….

Osastot: Kevyttä katseltavaa, Komedia, Leffat
Henkilöt: ,
Kommentit

Vastaa