Outin Leffaopas

Andy Sachs (Anna Hathaway) on kriisissä. Hän saa potkut ansiokkaasta työstään ja joutuu etsimään jotain toista työpaikkaa, missä journalismilla on merkitystä. Samaan aikaan Runway-lehti on myös kriisissä. Influensserit ja nopeasti leviävät algorytmit trendeistä ja viimeisimmistä muotiuutisista ovat vieneet lehdeltä niin uskottavuutta kuin luotettavuuttakin. Nämä kaksi kohtaavat valkokankaalla. Andy Sachs löytää itsensä Runwaystä yrittämässä lisätä sen katu-uskottavuutta ja vastuunkantoa samalla kun Miranda Priestly (Meryl Streep) yrittää pitää muodin muotina, eikä vain satunnaisena 24 tunnin välein vaihtuvina trendeinä sekä vahvistaa omaa asemaansa.

Mielenkiintoista on se, miten helposti Andy Sachs sujahtaa takaisin Runwayn elämään. Ikään kuin välissä olisi ollut vain muutama päivä, eikä kahtakymmentä vuotta. Vaikka Andy on saanut mainetta ja mammonaa journalistina, hän edelleen hakee hyväksyntää Mirandalta. Mitään ei siis ole muuttunut vuosien aikana, ainoastaan tapa riippuvuuden ilmaisemiseen tässä parisuhteessa. Elokuva loppu jättää tämän tosin auki, sillä se esittelee ainakin fyysisen tasa-arvon mahdollisuuden, mutta jätetään tämä jokaisen katsojan päätettäväksi. Päästäänkö Runway:ssa tasa-arvoiseen asemaan, jossa oikeasti kuunnellaan muita ja arvostetaan heidän osaamistaan.

Miranda Priestelyn ykkös assistentistä Emily Charltonista (Emily Blunt) on kasvanut elokuvan terävinkielisin hahmo. Nainen on edellen ansiokkaasti vain omaa etuaan ajatteleva pyrkyri, mutta taustalta alkaa nousta esiin humanistisia piirteitä – vai alkaako. Onko kyseessä sittenkin edelleen itsensä ympäröiminen vain niillä ihmisillä, joista tietää olevan itselleen etua. Samaa pohdintaa voi esittää myös Nigelin (Stanley Tucci) kohdalla. Näyttelijäsuoritusten kannalta katsoja ei siis pety. Miranda Priestly hyydyttää edelleen pelkällä katseellaan kaikki ja pitää lankoja kädessään, vaikka asia ei näytä siltä muille. Andy Sachs jatkaa henkilökohtaista kasvuaa ja oppii, että elämässä ei ole sattumia, vaan verkostoja. Ja näiden tuttujen ja turvallisten vanhojen hahmojen parissa painiminen vie valkokangasaikaa uusilta tulokkailta. Heille olisi suonut hieman enemmän mahdollisuuksia, mutta tällä kertaa luvassa oli lähinnä statistin persoonattomia rooleja yrityksestä huolimatta.

Paholainen pukeutuu Pradaan 2 ei pärjää, eikä myöskään yritä sitä, alkuperäiselle elokuvalla. The Devil Wears Prada – elokuva toimii edelleen aikakapselina luksusmuodin hallitsevaa maailmaan. Se kertoi vallasta, kunnianhimosta ja siitä miten helposti ihminen muuttuu ympäristönsä näköiseksi. Jos enemmän tai vähemmän fiktiiviset muotielokuvat napsahtavat omaan tajuntaansa, niin suosittelen seuraavia:

• Phantom Thread. Hitaasti etenevä elokuva kontrollista, rakkaudesta ja luovuuden merkityksestä, joka näkyy jokaisessa ompeleessa.
• Cruella. Koko elokuva on muotinäytöstä, missä punk, Disney, couture ja 1970-luvun Lontoo yhdistyvät toisiinsa.
• Zoolander. Erinomainen muotisatiiri, joka pilkkaa kaikkea mikä liittyy muotin ja julkkiskulttuuriin tavalla, joka osuu ja uppoaa edelleen.

Yhteistä näille kaikille lienee se, että ne kertovat ihmisistä muodin luomisen takana, eivätkä vain vaatteista. Muodille elämänsä omistaneet yrittävät rakentaa itseään yhä uudestaan kankaan ja sen antamien mahdollisuuksien avulla. Toisinaan siinä onnistutaan ja toisinaan mennään pylly edellä puuhun.

Ohjaaja Mr. David Frankel ei tarjoa nostalgiaa muuta kuin pääsiäismunien kautta, joita elokuvassa riittää ensimmäisestä kohtauksesta alkaen, vaan Mrs. Meryl Streepin valkokankaan haltuunottoa pienin vakuuttavin elein. ”That’s all” -repliikki tuhoaa edelleen kohteensa itsetunnon sekunneissa. Mirandan mitään lukemattomista kasvoista ei saa juuri mitään irti. Katsoja ei pääse kurkkaamaan siihen ajatusmaailmaan, mitä kulmien kohotuksien, lyhyiden onlinereiden ja olan kohotusten takana oikein. Ja tässä varmaan osin piileekin elokuvan viehättävyys. Ihan samaa ei voi sanoa elokuvan yrityksestä päivittää Runwaytä. Valkokankaalla nähdään mitä ensimmäisessä elokuvassa rakastettiin ja miten maailma on muuttunut, ainakin joiltakin osin, sen jälkeen. Ohjaustempo on muuttunut ensimmäisestä elokuvasta hieman nopeatempoisemmaksi. Kyynisempi väittäisi sen etenevän tik-tok-trendin parin minuutin tahtipuikkojen mukaan. Kohtauksista on tullut nopeampia ja kylmempiä. Inhimillisyys loistaa välillä poissaolollaan, kun tarjolla on aktiivistä mättöä minuutista toiseen. Tässä ei pysähdytä pohtimaan sinisen eri sävyjen eroja eikä sitä, miten oman työpaikan voi menettää Runwayssä pelkillä kulmien kohotuksella. Tiukkapipoinen tahtipuikko vie elokuvaa eteenpäin vauhdilla, joka tarjoaa enemmän vilahduksia sieltä sun täältä kuin rakentavaa kerrontaa.

Visuaalisesti elokuva ei petä muodin ystäviä, Valkokankaalla vilahtelee muotimaailmasta tuttuja ihmisiä (jos vain nyt sattuisi tietämään ketä) sekä toinen toistaan mielenkiintoisempia vaatteita. Katsojille tarjotaan Pradaa, Chanelia, Dioria, Valentinoa, Balenciagaa, Saint Laurentia, Givenchyä, ja Versacea. Ja jokainen näistä asukokokonaisuudesta kertoo jotain kantajastaan. Jos katsoja on enemmän muotitietoisempi kuin minä, hän pystyy varmasti paremmin sovittelemaan näytttelijöiden käyttämien vaatteiden merkityksen heidän rooleihinsa. Itse tyydyin äimistelemään niin vakuuttavia kuin välillä vähän outojakin muotiluomuksia.

Osastot: Kevyttä katseltavaa, Leffat
Henkilöt: anna hathaway, emily blunt, meryl streep, stanley tucci