Cannesin filmifestivaalit, 2011, esittivät useita mielenkiintoisia elokuvia niin kilpailukategorioissa kuin niiden ulkopuolellakin, joita jään innolla odottamaan elokuvateattereihin Suomeen. Aika kuitenkin näyttää, mitä Finnkino päättää tuoda tullessaan. Mutta oletusarvona voisi yllättäen heittää, että kesäleffojen siirtyessä syrjään syksyn tieltä, elokuvien sisällöllinen taso voisi nousta 3D-rymistelyn yläpuolelle.
Omissa odostussuosikeissani ovat muun muassa seuraavat elokuvat. Woody Allenin ohjaama Midnight in Paris. Tämä siitäkin huolimatta, että hänen edellinen esityksensä ”You Will Meet a Tall Dark Stranger” (2010) ei tehnyt mitään lähtemätöntä vaikutusta… ehkä tämä tekisi ja toisi neuroottisuuden takaisin omaan luokkaansa ja toisi meille takaisin nähtäväksi niitä suhteellisen rehellisiä ja vastauksia vaille jääviä ihmissuhteita mitä saimme ihastella muun muassa Vicky Christina Barcelonassa (2008) ja Whatever Works (2009) rainoissa. Ainakin ohjaaja on saanut hoiteisiinsa jälleen kerran nimekkään ja mielenkiintoisen joukon näyttelijöitä, joita edustavat muun muassa Owen Wilson, Rachel McAdams, Marion Cotillard, Kathy Bates ja Adrien Brody.
Mielenkiintoista on myös nähdä Aki Kaurismäen Le Havre (veikkauksia vuorosanojen lukumäärästä otetaan vastaan: alle 100 vai yli 100. Toisaalta kyse ei ole enää Suomi-trilogiasta: Kauas pilvet karkaavat (1996), Mies vailla menneisyyttä (2002) ja Laitakaupungin valot (2006), joten nitä vuorosanoja voi siellä ihan oikeasti ollakin muutamia). Elokuva on mielenkiintoinen myös ihan ”tavallisuuden rumuuden” vuoksi, sillä Mr. Kaurismäki ei turhia hienostele tai liikaa sääntöjä noudattele. Tätä ehkä omalla tavallaan kuvaa myös Mr. Kaurismäen elokuville tyypillistä erittäin runsas tupakointi.
Lars von Tierien elokuva olisi mielenkiintoista nähdä, sillä ohjaaja onnistuu yllättämään aina joko aukaisemalla suunsa tai esittämällä realististisia (??) totuuden ehdolla tehtyjä rainoja. Van Tierin edustama dogmaattisuus on sitten 3D-rymistelyn totaalinen vastakohta myös niine hyvin karmeina loppuineen. Elokuva Melancholia kallistuu sinne jälkimmäiseen suuntaan. Ja toivottavasti miellyttävämmin kuin Mr. von Tierin edellinen elokuva Antichrist (2009), tämä siitäkin huolimatta, että ohjajaa itse on sanonut uuden leffansa olevan vieläkin raadollisempi ja lopun onnettomampi. Asian ollessa näin, jään pohtimaan uskallanko mennä sitä lainkaan katsomaan, sillä edellisen leffan loppu ei mielestäni todellakaan niin onnellinen ollut, että salista olisi poistunut hymy huulilla.
Ranskalaisen elokuvan jollakin asteella jyllätessä Suomessa (mm. Des hommes et des dieux – Of Gods and Men, L’Âge de raison – With love from the age of reason, La tete en friche – My afternoons with Margueritte) mielenkiinnolla odotan myös Betrand Bonellon elokuvaa L’Apollonide – Souvenirs de la Maison Close (House of Tolerance), pariisilaisesta bordellista. Ranska pääsee siis jälleen näyttämöksi paljaan ihon paljastamisessa. Viime vuonna (2010) Cannesissa tuomareita hurmaili Mathieu Amalricin Tournée (On Tour) elokuva neoburleskin voimin.
Euroopan mantereella pysyessä tunnustusta on myös annettava Pedro Almodóvarille ja hänen uusimmalle kauhu/draamaleffalleen, La piel que habito (The Skin I Live In), joka toivottavasti on parempi kuin ohjaajan edellinen teos Los abrazos rotos (suom. Särkyneet syleilyt) (2009). Toivoisin jotain samanlaista keskustelunavausta mitä Habla Con Ella (suom. Puhu hänelle) tarjosi vuonna 2002 tai Volverin (2006) tapaista ranaa. Mutta kauhu-draama.. mielenkiintoista… toisaalta elokuva tekoihon tekemisestä ja sen testaamisesta ihmisellä nostaa varmasti tunteita pintaan ihon sisäpuolellakin.
Ja lopuksi on aina mielenkiintoista nähdä naisohjaajien tuotoksia. Tällä kertaa australialinen Julia Leigh on ohjannut elokuvan Sleeping Beauty. Elokuva on tietenkin jo sukupuolen vuoksi mainitsemisen arvoinen. Viime vuonna Cannesin filmifestivaaleilla oli tasan nolla naisohjaajien tuotosta. Tänä vuonna siellä kisaa miesten mukana neljä naisohjaajaa. Hyvä naiset! Uinuvassa kaunottaressa ei vedetä hirsiä sataa vuotta, vaan ollaan totaalisen tietämättömiä siitä, mitä meille oikein tehdään, kun olemme unten mailla. Toiminnan ja mätkimisen sijaan Emily Browning heittäytyy jälleen kuitenkin unimaailmaan Sucker Punchin (2011) tavoin, mutta ei itse ohjaa omaa kehoaan.
Suosikkeja ei ole toki kertynyt vain pelkän ohjaajan perusteella (vaikka tietyillä ohjaajilla onkin taipumus saada hyvät näyttelijät rainoihinsa). Paljon kohua on saanut aikaan myös Terrence Malickin ohjaama The Tree of Life, mikä tuo Brad Pittin valkokankaalle hieman vakavammassa roolissa sekä hänen työparinaan Sean Pennin. Yhteistyö on miesten ensimmäinen, mutta ei toivottavasti viimeinen. Kasvutarinaa kuvaava leffa haastaa, kuulemma, katsojat. Elokuva sai ensi-illassaan kovin ristiriitaisen vastaanoton: aplodeista buuaukseen. Jo sen vuoksi se olisi mielenkiintoista nähdä.
Mr. Pitt vieraili viimeksi valkokankaalla pelkkänä äänenä Megamind (2010) piirretyssä, sitä ennen jahtasi natseja Inglorious Basterds (2009) leffassa sekä harrasti fyysistä nuorentumista elokuvassa The Curious Case of Benjamin Button (2008). Mr. Penn puolestaan on suhteellisen hyvin onnistunut osumaan Oscar-rooleihin, mistä pysti napsahtikin kotiin homoseksuaalisen ihmisoikeusaktivistin roolista Milk (2008) elokuvassa. Sen jälkeen Mr. Penn on ollut Crossing Over (2009) leffassa ja henkisenä tukena Fair Game (2010) elokuvassa. Ja nyt ’omassa’ elokuvassaan This Must Be The Place Mr. Penn in lähes tunnistamaton goottirokkarina Paolo Sorretinon ohjauksessa. Aihe on myös Oscar-tasoisesti holocaustiin tavalla tai toisella liittyvä (syytä tähän kiinnostukseen en osaa sanoa, mutta jostain kumman syystä Oscar-raati suosii näitä elokuvia). Joten nähtäväksi jää lypsääkö Mr. Penn tästäkin itselleen Oscarin ensi vuonna.
Tähän loppuun on sitten mainitsemisen arvoista, että miten siellä Cannesissa sitten oikein kävi tänä vuonna. Cannesin tärkeimmän palkinnon Kultaisen palmun (Palme d’or) eli parhaan elokuvan tittelin pokasi itselleen Tree of Life – tämä lisää entisestään mielenkiiintoani leffaa kohtaan sen saaman vahvan kaksijakoisen vastaanoton lisäksi. Toinen merkittävä palkinto Grand Prix meni elokuvalle Bir Zanalar ja kolmas merkittävä maininta Tuomariston palkinto (Prix du Jury) annettiin elokuvalle Polisse. Näistä kolmesta olettavasti ainakin tuo Tree of Life tulee Tampereelle, Niagara voi jopa esittää muitakin palkittuja, joten nyt sitä sitten vain seuraamaan elokuvalistoja.
Koska niitä pystejä on niin mukana saada, niin elokuvajuhlat muistivat myös parasta ohjaajaa (Prix de la mise en scéne). Sen sai tanskalainen Nicolas Winding Refining rikostarinasta Drive (LA-noir tyylistä elokuvaa tähdittävät muun muassa Ryan Gosling ja Carey Mulligan. Vauhdin ja vaarallisten tilanteiden lisäksi ohjaajan voi siis olettaa tehneen hyvää työtä myös rosoisten ihmissuhteiden kuvaamisessa), samoin mielestään parasta miespääosan (Prix d’interprétation masculine) esitti tänä vuonna Jean Dujardin ja naispääosaa (Prix d’interprétation féminine) Kristen Dunst elokuvassa Melancholia.
Osastot: Elokuvia ja elämääHenkilöt: cannes