American Vagabond on dokumentti kahdesta kotoa karanneesta homoseksuaalisesta nuoresta miehestä. Tai oikeastaan vain James karkasi, koska hänen vanhemmillaan oli vaikeuksia hyväksyä pojan sukupuolista suuntausta ja seurustelemista Tylerin kanssa. Matkalle kohti homoseksuaalisten mekkaa San Franciscoa hän suuntasi yhdessä poikakaverinsa Tylerin kanssa. Nuorilla miehillä oli suuret tavoitteet ja haaveet, mutta suurkaupungin arki iskikin kovemmin vastaan kuin parivaljakko oletti, eikä menneisyyden haamutkaan jättäneet heitä rauhaan. Leffan jälkeen olisi kiva tietää, mitä Jamesille ja Taylorille oikein nykyään kuuluu… Toivottavasti paljon parempaa, vaikka olenkin tästä hieman skeptinen.
Elokuva osoittaa hyvin, miten San Franciscolla on vahva maine homoseksuaaleja ymmärtävänä paikkana laajalti yhä uusien sukupolvien ajattelussa. Nuoren mielessä paikan päälle pääseminen ratkaisee kaikki ongelmat, mitä nuori vaan voi kokea ja se tarjoaa myös rajattomia mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen. Ikävä kyllä tämän sateenkaaren päässä kuitenkin odottaa se tavallinen arki, joka ei paljon kotinurkista välttämättä eroa. Unelmakaupunki voi osoittautua mainettaan huonommaksi paikaksi, missä omasta paikasta puistossa, eikä vain auringossa, joudutaan taistelemaan kovin hinnoin. Elämää ei rahattomuus, asunnottomuus eikä sukupuolinen suuntautuneisuus. Millaisia mahdollisuuksia tällaisella nuorella on saada jalkaansa oven rakoon yhteiskunnasta kiinni saamisessa? Ja kuinka pitkälle rakkaus voi tässä oikein kantaa?
San Franciscossa aikoinaan elänyt American Vagabond -dokumentin ohjaaja Ms. Susanne Helke kiinnostui ruokaa / rahaa kerjäävistä nuorista. Kiinnostuksen myötä Ms. Helke oppi suurimman osan näistä nuorista karanneen kotoaan juuri seksuaalisen identiteetin aiheuttamien ongelmien vuoksi. Noin joka neljännelle homoseksuaalisen identiteetin omaavalle nuorelle vanhemmat näyttävät kotiovea ilman paluun mahdollisuutta, joten suurkaupunkeissa kodittomien suuri seksuaalisvähemmistöjen edustajien määrä ei yllätä. Alun perin ohjaajan piti tehdä pientä selvittelyä aiheesta, mutta pian käänne oli jo dokumentissä, varsinkin kun pääosaan löytyi varsin persoonallinen pariskunta James ja Taylor.
American Vagabond ottaa hyvin kantaa tähän poikien toiveiden tavoitteluun ja omien tekojen kantamisen vastuuseen. Se pakottaa katsojan myös pohtimaan yhdysvaltalaista oikeusjärjestelmää ja sen antamaa leimaa. Voiko sitä enää sellaisen jälkeen elää normaalisti. Tätä pohjaa ja sen muodostamia yhteiskunnallisia ongelmia vastaan tekisi mieli mennä potkimaan betoniseinää, mutta se ei taida oikeasti muuttaa mitään. Suomessa sentään koitetaan saamaan ihmiset takaisin yhteiskuntakelpoiksi (kamala sana), mutta vaikuttaa siltä, että Yhdysvalloissa yksilön selviytymisellä yhteiskunnassa ei ole kovinkaan paljon arvoa. Dokumenttia onkin kritisoitu tästä yhteiskunallisen statuksen esittämisestä ja siitä, että pitikö ohjaajan Ms. Susanne Helken hakea päätähtensä Yhdsysvalloista asti, eikö Suomesta olisi löytynyt yhtä koskettavia tarinoita. Todennäköisesti olisi, sillä keväällä aiemmin pyörinyt Hilton on siitä hyvä esimerkki. Mutta samaan hengenvetoon on todettava, että Suomessa ei yhtä lailla norku assoilla tai kauppojen uloskäyntien vieressä samanlaista nuorten asunnottomien kööriä.
| Sateenkaaren pään tavoittelu |  |
|---|---|
| Elokuva American Vagabond ei ole mikään hyvän tuulen elokuva tai sellainen, jota katselisi kevyin mielin. Itselläni oli leffan alusta asti paha olo, joka ei loppunut lopputeksteihin vaan pikemminkin johdatti pohtimaan sitä, että milloin rakastaminen ja sen ilmaiseminen on liian myöhäistä. Mikä oikein määrittää rakastamista? Tai perheen merkitystä. Meillä kaikilla on kuitenkin tarve läheisyyteen ja rakastetuksi tulemiseen. American Vagabond käsittelee niitä toiveita, mielikuvia ja oman identiteetin löytämistä mitä nuorella voi olla. Normaalimmassa elämässä nämä voisivatkin olla hyvin toteutttavia, mutta James ja Taylor eivät sellaista elä. Pääparin loputon optimismi lohduttaa katsojaa hieman, mutta ei poista ahdistusta. Tästä huolimatta American Vagabond ei ole mikään nyyhkydraama, vaikka tähän kyllä kaikki ainekset löytyvät. Dokumentti oli todella hyvä, piti otteessaan loppuun asti ja katsoisin sen heti uudestaan, jos vain emotionaalisesti siihen pystyisin. Mutta henkinen kunto ei anna periksi, sillä poikien tarinan ajattelu tuo kyyneleet yhä silmiin. Suosittelen dokumentin katsomista erittäin lämpimästi. Se yllättää katsojansa kivalla tavalla ja kantaa Jamesin narratiivisen kerronnan kautta loppuun asti. Leffan jälkeen sitä koittaa pitää omista rakkaistaan huolta entistä paremmin ja rakentaa tuleville sukupolville hyvää tulevaisuutta. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |