11-vuotias Oliver (Esa Nikkilä) jää orvoksi auto-onnettomuuden jälkeen. Oliver kieltäytyyisoäitinsä (Susanna Haavisto) suureksi järkytykseksi kuitenkin suremasta vanhempiaan ja sen sijaan alkaa selvittämään, mikä johti auto-onnettomuuteen. Sitä selvittäessä hän ystävystyy sähkötöitä myyvän Joonaksen (Kari Hietalahti) kanssa, jolla on omat sutinansa naimisissa olevan Katrin (Maria Heiskanen) kanssa. Etsiessä keinoja vanhempiensa kuoleman aiheuttaneeseen kolarin selvittämiseen Oliver tekee myös tuttavuutta Kirsin miehen Mikaelin (Tommi Korpela) kanssa. Joonaksen ja Mikaelin lisäksi Oliver tututstuu myös vanhaa elokuvateatteria pyörittävään Jaakkoon (Esko Salminen) ja Rafuun (Sulevi Peltola). Elokuvateatteria pyörittävä parivaljakko auttaa omalla tavallaan Oliveria suruprosessin käsittelemisessä.
Aikuisten poika on Mr. Juha Lehtolan ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva nuoren pojan suruprosesssista ja yllättävistä ystävyyssuhteista. Elokuva herättää varmasti keskustelua siitä, mikä on oikea tapa surra ja siten Oliverin käyttäytymistä voi pitää asianmukaisena tai mielipuolisena. Juonellisesti aikuisten pojassa tapahtuu kuitenkin liikaa. Lapsen ja aikuisten välisten kriisien rinnastaminen ei toimi ja kaikkia tarinoita ei viedä niiden ansaitsemaan loppuun. Vaihtoehtoisesti voi Aikuisen pojan kertovan joko tuuliajolla olevista aikuisista tai ihmisten vimmasta kieltäytyä totuuden kohtaamiseksi. Oliverin pohdinta kuuluu tähän jälkimmäiseen ja sille olisin myös suonut enemmän valkokangasaikaa.
Pääosassa pyörinyt ensikertalainen Mr. Nikkilä jää pinnalliseksi tunteiltaan. Poika osaa toki näytellä, mutta tunneilmaisun köyhyyttä se ei korvaa. Asiaa voi tietenkin selittää osaltaan Mr. Nikkilän hyvin erilaiseksi kokema tunnetila vastaavassa tilanteessa oikeassa elämässä. Haastattelussa nuori poika ihmettelikin Oliverin taitoa olla noin aikuinen, sillä hän itse olisi kuulemma itkenyt silmät päästään vastaavassa tilanteessa. Ehkä ohjaajan olisi ollut hyvä selvittää lasten aitoja kokemuksia vaanhempien kuolemasta. Sinne joukkoon olisi toki myös edelleen mahtunut asian kieltämistä, syyn selvittämistä ja totuuden pakoilua huumorin merkeissä. Kaikesta tästä jorinasta huolimatta on hyvä muistaa, että meillä kaikilla on omat tapamme surra asioita. Yhtä normaalia mallia ei olemassa, joten annettakoon tunteillemme valinnavapaus toimia niinkuin haluavat.
Tampereen näkökulmasta elokuva on mielenkiintoinen, sillä sitä kuvattiin paikkakunnalla useissa eri paikoissa. Mukaan valkokankaalle onkin päässyt hieman harvemmin turistiotoksissa vilahtelevia paikkoja kuten Frenckelin aluetta, Koulukatua ja Tammelaa. Katsojana (ja tamperelaisena) on tietenkin kiva huomata, että kaikkia niitä kotimaisia elokuvia ei aina tarvitse tehdä pääkaupunkiseudulla.
| Miten surra oikeaoppisesti |   |
|---|---|
| Ohjaaja Mr. Lehtola on yrittänyt luovia enemmän tai vähemmän onnekkaasti tragedian ja komedian välillä. Tämä kostautuu elokuvan epätasapainoisuutena. Siitäkin huolimatta, että ohjaaja on miettinyt miten surua voi kuvata ilon ja huumorin keinoin. Vahvempi panostus totuuden kieltämisen keinoihin olisi ehkä parantanut elokuvaa. Elokuva koskettaa jollakin asteella katsomisensa aika, mutta sen myös unohtaa suhteellisen hyvin leffasalista poistuttuaan. Tämä on sääli, sillä elokuvasta olisi halunnut oikeasti pitää enemmän. Suosittelen elokuvaa kaikille, joita erilaiset suruprosessit ja kotimaiset elokuvat kiinnostavat. Aikuisten poika tasapainoilee siellä välissä asiallisesti ja toivottavasti tarjoaa jotain pintaa syvempää katsojille. Vaikka jäin odottamaan enemmän, niin sain myös enemmän kuin uskoinkaan. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |
Henkilöt: esa nikkilä, esko salminen, kari hietalahti, maria heiskanen, sulevi peltola, susanna haavisto, tommi korpela