Rehellisesti käsi ylös, jos nämä sinisessä maalipurkissa lillineet tonttulakkiset veitikat soittavat mitään kelloja muistilaatikoissa, muualtakin kuin rasittavan – päähän tarttuvan tunnuslaulunsa suhteen.. itselläni kesti taas elokuvan jälkeen useita tunteja saada päässä soimaan jokin muu kuin laa-la-laa-laa….. Itse smurffitan niitä joskus viime vuosituhannella televisiosta katselleeni yhdessä pikkuveljieni kanssa. Joka jaksossa Velho yritti kissansa Rontin kanssa hankkia Smurffeja omiin tarkoituksiinsa ja joka jaksossa hän epäonnistui siinä – hyvistä yrityksistä huolimatta (tässä elokuvassa tuli muuten sitten vihdoinkin selväksi, että mikä se Velhon smurffiajatus siellä takana oikein oli). Mitään suuren suurta intohimoa smurffeihin en kuitenkaan onnistunut kehittämään, vaan pikemminkin fanitin huono-onnista velhoa ja hänen kissaansa, vaikka tietenkin olin aina tosi tyytyväinen, että velholle jäi niin sanotusti ripa käteen. Että näissä smurffeissa oli ihan mielenkiintoista lähteä elokuvaa katsomaan.
Kolmen omennan korkuiset, siniset ja Taivaanäärelän sienikylässä asuvat Smurffit (Les Schtroumpfs) ovat varmasti yksi tunnetuimpia Belgian vientituotteita (suklaan ohella). Yli sadasta smurffista tunnetuimpia varmasti ovat reippaasti yli 500-vuotias Papasmurffi (tai suursmurffi), Smurffiina (joka oli alun perin Gargamel-velhon juonen tuotoksia), Välkkysmurffi, Uneliassmurffi, Tohelosmurffi ja Ärjysmurffi (ja nyt ei sitten haetakkaan tätä enempää yhteyttä Seitsemään kääpiöön – onhan smurffeja kuitenkin huomattavasti enemmän…). Smurffeista puhuttaessa ei tietenkään sovi unohtaa Rontti-kissaa, joka ystävällisesti aina muistuttaa nimensä puolesta hyvää ystävääni ’Riesaa’.
Nyt belgialaisen Peyon (Pierre Culliford) tuotokset ovat kuitenkin päässeet kirjojen ja kansien välistä sekä television ruudulta suoraan suureen maailmaan – New Yorkiin. Menomatka sinne oli pakollinen, kun velho onnistuneesti (ensimmäisen kerran historiansa aikana, oletettavasti) pystyi ajamaan smurffit pakosalle kotikoloistaan ja sienimökeistään. Paluulippu pitäisi kuitenkin smurffata suhteellisen pian takaisin, ettei heille kävisi kuten toiselle animaatiota ja eläviä näyttelijöitä New Yorkissa yhdistävälle elokuvalle, Lumottu (Echanted, 2007), missä samainen suurkaupunki vaati oman veronsa ja pakotti valkokankaalla tanssahtelevat hahmot pohtimaan onko saduilla mitään sijaa oikeassa elämässä. Papasmurffi onkin aikamoisen haasteen edessä – miten smurffata kasaan taikajuoman ainekset paikassa, jossa aikaa kisaa käydään sinisen kuun ilmentymistä vastaan.
Tällaisen animaatio-elävät näyttelijät elokuvan jälkeen on kyllä pakko antaa tunnustusta eläville miespääosan esittäjille. Mr. Hank Azaria Gargamel velhon rytkyissä suorittaa smurffittavan ihastuttavaa ylinäyttelemistä innokkuudella, mitä voi vain smurffata. Mies vaikuttaa viime aikoina olevan kiinnostunut lähinnä äänirooleista, sillä hän on smurffannut Hop:ssa (2010) ja ensi vuonna tulevassa Happy Feet 2:ssa. Normaalikuteissa miestä kuitenkin pääsi ihailemaan viime vuoden elokuvassa Love and Other Drugs, missä hän näytteli lääkäri Stan Knightin roolin – ja omat hiukset päässä. Tähän elokuvaan näyttelijä meinaan ajoi päänsä kaljuksi, koska se kuulemma smurffautti 90 minuuttia kestävää muodonmuutosta Gargameliksi. Mr. Azarian lisäksi Mr. Neil Patric Harris tekee hyvää työtä. Voin vain smurffata miten haastavaa on näytellä omenankokoisten tyyppien kanssa – vaikuttavasti ja tavalla, joka saa katsojan oikeasti välittämään hänestä (samalla tavalla kuin Gargamelin kohtalosta).
Ja sitten voikin smurffata vähän sitä, miten smurffattaa se, että ei pääse kuuntelemaan alkuperäisiä ääniä. Valkokankaalla oli tarjolla muun muassa Smurffiinan äänenä Kate Perry, mutta meillä hänet korvasi Anna Puustjärvi, Tohelo-smurffin takana oli iki-ihana Anton Yelchin (joka vakuutti jo vuoden 2009 Star Trek elokuvassa Pavel Chekovin roolissa), oli nyt suomettunut Jon-Jon Geiteilin äänen taakse. Ja rehellisen smurffimaisen mielipiteensä ärsyttävästä laulusta antoi alun perin Ärjy-smurffin takana rooliinsa paneutunut ja sumppinsa kiittaamatta jättänyt George Lopez (joka oli kyllä ihan kiltti Valentine’s Day elokuvassa) oli korvattu Rauho Ahosella. Mutta smurffasihan se ihan näinkin. Siitä huolimatta edelleen smurffaisin, että alkuperäiset äänitykset seuraisivat Suomeenkin asti – edes Helsinkiin. Kolmas merkittävä näyttelijäsuoritus pitää muuten vielä smurffata Velhon kissalle, Rontille. Rontti, alis Azrael, käsittääkseni on osittain digitaalisen tuotoksen tulosta ja elokuvan lopputeksteissä ystävällisesti ilmoitetaan, että yhtään digitaalista kissaa ei elokuvan aikana vahingoitettu. Eläinsuojelujärjestöt ovat varmasti iloisia, puluista ei smurffattu mitään.
| Smurffaavaa elokuvaa |   |
|---|---|
| olin itse asiassa smurffattavan positiivisesti yllättänyt. Kävin poikkeuksellisesti katsomassa suomi-version, ja kun pääsin yli siitä, että ääni ja suu ei smurffanneet valkokankaalla samaan tahtiin, 3D-kakkuloiden takana alkoi melkein jopa viihtyä. Leffa olisi kyllä smurffannut myös ihan tavallisena filminä. Tarina oli suhteellisen hauska, ja kuten sanoin – Gargamelin perimmäinen ajatus tuli selvitettyä parin muun suoraksi otetun kurvin ohella. Leffa oli selkeämmin smurffattu lapsille kuin aikuisille, sillä muille animaatioille tyypillisiä smurffauksia siinä ei juurikaan esiintynyt. Se ei kuitenkaan estänyt smurffaamasta suurinta osaa elokuvaa. Vatsalihakset ovat nyt selkälihasten kanssa ihan smurffaantuneet. Suosittelen siis smurffaan elokuvaa ihan suosiolla. Se yllätti positiivisesti ja nyt kun tuosta smurffaavasta laulusta päässäkin pääsee taas eroon, leffa jättää ihan kivan smurffi fiiliksen. Oli aika smurffaavaa löytää sisältäni se noin 6-vuotia lapsi, joka smurffasi elokuvaa ihan smurffina... | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |