Outin Leffaopas

Hailshamin sisäoppilaitoksen kaikki oppilaat ovat erityisiä ja heillä kaikilla on erityinen tehtävä. Tämä tehtävä sitten selviää lopullisesti siinä aikuisuuden kynnyksellä ja hyvällä onnella jopa hieman sen ylitttävällä ajalla.  Kathy H. (Carey Mulligan), Tommy (Andrew Garfield) ja Ruth (Kiera Knightley) ovat tuttuja lapsuudestaan asti ja heillä kaikilla on sama kohtalo ennemmin tai myöhemmin edessä – luovuttajana toimiminen. Sitä ennen pitäisi ottaa vielä elämästä vastuuta, rakastaa ja olla ystäviä muiden kanssa tai ainakin selvitä kunnialla rajan yli.

Vaikka elokuva tuo esille kolme Englannin maan lahjaa elokuvataivaalle, niin itse elokuva vaikuttaa hengittävän samaan tahtiin Ms. Mulliganin kanssa. Ms. Knigthley tekee toki hyvää työtä epätoivoisena ja omaa parastaan ajattelevana Ruthina, Mr. Garfield hieman ihastuttavan lapsellisen naiivina Tommyna ja Ms. Mulliganin roolihahmo Kathy pitää elokuvaa ja sen hahmoja, konkreetistikin, pystyssä muutenkin kuin pelkän kertojan roolin kautta. Kathy kohtaa niin rakkauden kuin kuolemankin niille kuuluvilla arvokkuudella, samoin kuin jaksaa tarkkailla elämää ja kuolemaa sellaisena, kuin ne varmaankin tulisi nähdä. Erityisen ihastunut olin Tommyn asenteeseen (ja eniten se myös kyyneleitä silmiini nosti), joka kuvasi hyvin käsityksiä siitä, miten asioihin voi lapsen näkökulmasta kuvitella vaikuttavan. Ja kun asia lopulta tulee selville, grande finale hyväksyttäväksi, niin miten rankalta se voi fyysisesti tuntua – mutta henkisellä tasolla sen lopullisuutta ei kuitenkaan ehkä ymmärrä. Samaan asiaan aivan toisenlaisen lähestymistavan tarjosi Kathy, joka oli valkokankaalla se aikuinen, joka kantoi eteenpäin henkisellä tasolla, mutta ei taas Tommyn tavoin sallinut itselleen niitä olotilan fyysisiä ilmaisuja. Upeaa ja äärimmäisen koskettavaa kaksitasoista taiteilua.

Leffa perustuu japanilais-englantilaisen Kazuo Ishiguron samannimiseen novelliin. Ja jokin miehen kirjoituksissa täytyy viehättää myös aina niin kirjallisuus-kriittisiä brittejä, sillä mies rankattiin listalle ”50-parasta” brittiläistä kirjoittajaa sitten vuoden 1945. Elokuva kosketti niin raskaalla kädellä (yhä vaan vollotan täällä kotona), että kirja on ihan pakko saada käsiin ja lukea jossain vaiheessa, kun on riittävästi aikaa ja ei tarvitse silloin kovin punasilmäisenä mennä töihin. Hyvän alkuperäisen tarinan lisäksi haluan hehkuttaa elokuvan Never Let Me Go musiikin puolesta. Se osaltaan johdatti katsojan varmasti tähän sinisen synkkään tunnetilaan ja hyvä niin. Mutta elokuvan nimikkokappaletta Jane Monheitin esittämää Never Let Me Go:ta olisi voinut ehkä sovitella vielä enemmän mukaan. Näin se olisi kantanut leffan mukana alusta loppuun. Toisaalta, jos jaksaa istua lopputekstin loppuun, niin voi visuaalisen yhteenvedon lisäksi vetää yhteen myös Hailshamin koululaisten laulaman auditiivisen yhteenvedon.  Laulun ”Hailsham School Song” kuuleminen lapsikuoron esittämä oli sitten naula arkkuun – lapsuuden viattomista leikeistä leikkaussaliin.

http://www.youtube.com/watch?v=Crz4wxEGdBc

ISO KASA NESSUJA MUKAAN

Pitkään aikaan en ole itkenyt näin paljon leffassa. Kyyneleet alkoivat valua silmistä varmaankin ensimmäisen puolen tunnin aikana, jonka jälkeen loppua ei oikein näkynyt. Loppumetrejä lähestyessä olin pitänyt kyynelkanavia aktiivi käytössä jo pitkään. Ja loppua ei vieläkään näy. Nessupisteitä siis tippuu… ja niitä ei olekaan annettu kellekään sitten elokuvan ’Remember Me’. Edellinen elokuva, joka sai meikäläisen yhtä liikuttuneeseen tilaan näinkin pitkäksi aikaa oli ’Seven Pounds’, jota kävin hyvän ystäväni seurassa vollottamassa. Edelleenkään en ole pystynyt rainaan itselleni hankkimaan…Joten varautumista runsaaseen kyynelehtimiseen suositellaan kaiken tämään nyyhkyttämisen keskeltä.

Overall
Kokonaisarvosana.

Sen lisäksi, että elokuva pakottaa väkistenkin ottamaan kantaa siihen, voiko ihmisistä tehtailla varaosia, niin elokuva on kaikessa kauheudessaan hyvinkin kaunis. Olemmeko me todellakin niin paljon kasvatuksemme tuotteita, että vastaavassa tilanteessa hyväksymme kohtalomme, emmekä laita sitä vastaan. Ajatus siitä, että on ok, jos perimäni tulee niin  sanotusta laitapuolen kulkijasta tai muusta syrjäytyneestä yksilöstä, mutta pitääkö minun siitä huolimatta hyväksyä kohtaloni, ilman mitään vastaan laittamista. Okei – en innostu sydämen luovuttamisesta, mutta menköön se siinä loppuelämän mukana… Elokuvan teeman kannalta on myös huolestuttavaa se, vaikka kyse onkin vain scifi:stä, asenne ihmisen kehon markkina-arvoon. Yleensähän elokuvien voi katsoa jollakin tavalla heijastavan aikansa näkyvää tai piilossa olevaa kulttuuria. Käsittääkseni aiheesta (elinajan ostaminen) on luvassa toinen leffa lähivuosina. Sen sijaan, että alan aihetta ääneen selittämään, jään mielessäni pohtimaan sitä, että onko ihmisen moraali / etiikka todellakin suuntautumassa elokuvan osoittamaan suuntaan?

Scifi-nyyhkis

osuu ja uppoaa. Se on koskettava, koskettava, koskettava. Elokuva kuitenkin suuren surun lisäksi nostaa monta kysymystä mielen päälle. Joista suurin varmaankin koskee elinten luovuttamista. Jos oikeasti pitäisi valita siitä, että pidentääkö jonkun toisen elämää ryhtymällä elinluovuttajaksi, niin tekisikö niin? Vai haluaisiko sitä mieluummin suosia jotain Hailshamin kaltaisia valiofarmeja? Ja loppujen lopuksi kaiken nyyhkimisen keskellä se nostaa esille kysymyksen siitä, että tarkkailemmeko elämää eri tavoin tietäessämme oman lopputuloksemme? Tai elinaikamme? Never Let Me Go elokuva todellakin nappaa katsojan mukaansa alkumetreiltä lähtien esittäen hyvin ne asiat, joihin rainan ohjaaja Mr. Romanek on halunnut myös meidät johdattaa: ystävyys, rakkaus ja käyttäytyminen toisia kohtaan. Tästä huolimatta leffa ei ole mikään hyvän olon elokuva, mutta sitäkin enemmän ansaitsee tulla katsotuksi. Ehkä minäkin suuntaan uudestaan leffateatteriin massiivisen nenäliinapaketin kanssa.

Overall
Kokonaisarvosana.