Outin Leffaopas

Nuoren Miguelin suku on kiinnostunut kenkien teosta ja vihaa musiikkia. Tätä on jatkunut sukupolvesta toiseen, mutta Miguel ei ole kiinnostunut suvun perinteen jatkamisesta vaan haluaa muusikoksi. Tätä uraa jahdatessaan Miguel päätyykin kuolleiden päivänä (Dias de Muerton) kuolleiden maahan. Edessä olisi paluu elävien kirjoihin, mutta se onnistuu vain saamalla siunaus kuolleelta sukulaiseltaan. Sitä Miguel tavoittelee esi-isäksi uskomaltaan muusikolta Ernesto de la Cruzilta. Tämän tunnetun tähden etsimisessä Miguelia auttaa elävien maailmaan pääsemisestä haaveileva luurankomies Hector.

Coco on valloittanut valkokankaita missä se onkaan kulkenut ja tämä on kuulemma lyönyt katsojia ja kriitikoita ällikällä. Oikeasti en ymmärrä miksi, sillä tarina on sujuva. Se on visuaalisesti todella taidokas, sisältää hyviä lauluja ja omaa erilaisen lopun. Leffa on myös suhteellisen hauska, vaikka olinkin jälleen se ainoa, joka siellä leffasalissa kikatteli hyville kohtauksille. Perinteinen Disney tyyli loistaa aika hyvin poissaolollaan ainakin elokuvan alun ajan. Mutta sitten se nostaa disneymäistä päätään ja tuo mukaan sen perinteisen sidekick eläin-seuralaisen sekä uuden ystävän, joka auttaa päähenkilöä eteenpäin vieraassa ympäristössä. Mutta tietenkin voi myös ajatella, että ehkäpä tässä haluan olla oma itseni, enkä sulautua perheeni minulle valitsemaan kohtaloon on jotain niin yleismaailmallista, että Miguelista on helppo pitää ja hänelle toivoo kaikkea hyvää matkalla omaksi itsekseen.

Tämän lisäksi elokuva onnistuu korostamaan läheisten muistamisen merkitystä. Niin kauan kun he kulkevat muistoissamme, he elävät myös omassa maailmassaan. Sinänsä kaunis ajastus ja rikastuttaa hyvin suomalaistakin kulttuuria. Olemme sukumme tuotoksia ja siten olisi hyvä muistaa sitä, mistä on tullut. Menneisyyden tunteminen auttaa yleensä myös ymmärtämään omaa käytöstämme. Näissä merkeissä elokuva myös tuo kuoleman konkreettisuuden eteemme. Muistot häipyvät mielestä, vanhat ystävät jäävät historian lehtien siiville. Elokuvassa kuolema on kaunista ja koskettavaa. Ja se tehdään hyvin lapsiystävällisellä tavalla, joten perheen pienempien ei pitäisi saada painajaisia aiheesta. Tästä kiitoksen voi esittää Meksikossa vietettävällä kuolleiden päivälle. Se ei ole mikään masentava puheparaati, vaan pikemminkin vainajia kunnioittava tapahtuma. Juhlan ajan edesmenneistä kerrotaan tarinoita, joiden avulla heidän persoonansa ja elämänsä pyritään siirtämään seuraaville sukupolville. Kuolleiden päivänä kotiin ja haudoille laitetaan esille muistoissa olevien ihmisten kuvia. Uskomuksen mukaan tänä päivänä kuolleiden henget tulevat vierailemaan elävien maailmassa olevien perheidensä luokse.

Mutta vielä toviksi takaisin itse kuolemaan. Mahdollisesti huolestuneet vanhemmat voivat huokaista helpotuksesta, sillä lastenelokuvissa on kautta aikojen käsitelty kuolemaa. Joidenkin tietojen mukaan niissä itse asiassa kuolee enemmän hahmoja kuin aikuisille suunnatuissa rainoissa. Perinteisten sanomien (ole rohkea – ole oma itsesi – lopussa kiitos seisoo – tee työsi) lisäksi lastenelokuvissa on onnistuneesti ”traumatisoitu” lapsia yli vuosikymmenien. Kaikki Bambin nähneet kokivat hänen äitinsä kuoleman yhdessä Bambin kanssa. Leijonakuninkaassa Simba menetti isänsä. Ja Toy Story 3:ssä mennään kohti lähes varmaa kuolemaa. Kaikkiin näihin verrattuna Coco vain hipaisee tunnetasoltaan kuoleman kohtaamista. Se näytetään lopullisena, mutta samalla todella kauniina.

Visuaalisesti Coco on kaunista katsottavaa. Eikä asiaan varmasti vaikuta vain täällä talvisen maiseman keskellä eläminen. Kuvaus hautausmaasta ja kuolleiden maasta ovat jotain sellaista väritykitystä, että en osannut enää oikein päättää mihin kaikkeen katseeni suuntaisin. Elävien puolelle juhallisuuksissa kylpevä haustausmaa vakuutti, mutta niin teki myös kuolleiden maa kaikkine kolkkineen, erityisesti ei niin kauniine kolkkineen. Kuolleiden kaupunkia on kuulemma insipiroinut meksikolainen Guanajuato, joten tässä tietää minne sitä haluaa nokkansa seuraavaksi suunnata. Pixarilla on ollut millä mällätä ja tuoda esille mitä erilaisempia yksityiskohtia. Ei ihme, että leffa todellakin nauttii suosiota ympäri maailmaa. Visuaalisen maiseman lisäksi haasteita Pixarilla on varmaankin ollut kuolleiden kuvaamisessa. Toki vaatteet tekevät miehen, niin elävän kuin kuolleenkin. Mutta kasa luita on aina kasa luita. Kun on enemmän lihaa luiden päällä, on varmasti on ollut helpompaa tehdä hahmoista erilaisia. Ja tässä kohtaa leffa todella yllätti myönteisesti. Valkokankaalla vilisee luurankoja ja he kaikki ovat erilaisia sekä tunnistettavia elävistä versioistaaan. Animaattorit ovat tehneet luukasoista persoonallisia, ihastuttavia ja ilmeellisiä hahmoja, joistä ei voi olla pitämättä.

Coco on nauttinut suosiota leffakisoissa. Se sai parhaan animaation Kultaisen maapallon ja kisaa nyt Oscareissa samasta pystistä. Samoin leffan omanlaisensa tunnuslaulu Remember Me on noussut kisaamaan parhaasta laulusta. Biisi ei ole mikään korvamato, mutta siihen sisältyvä sanoma on sitäkin tärkeämpi. Minä muistan sinut, vaikka olisin siellä toisella rannalla, sillä katselemme samaa kuuta.

Ja sitten tämä telenova-versio samasta laulusta

Kuolleiden maailmanvalloitus

siunasta ja omaa sukulaista etsiessä. Coco on viehättävä, valloittava ja hyvin etenevä tarina Miguelista, joka haluaa muusikoksi. Miguelin suku, elävät ja kuolleet, ovat tosin toista mieltä. Tästä syntyy aikamoinen soppa luineen, joka onnistuu yllättämään odottamattomalla lopulla. Ja siinä samalla selviää myös leffan nimen syy. Elokuva on visuaalisesti todella värikästä ja kaunista katsottavaa. Se seuraa kiinteästi Miguelin kasvutarinaa ja antaa varmasti paljon puheen aiheita leffan jälkeenkin. Vaikka siinä myös kohdataan kuolema konkreettisesti silmästä silmään Coco ei ole pelottava. Se ei myöskään muusikko teemastaan huolimatta ole musikaali, mutta leffan tunnusbiisi on ihastuttavan monitahoinen. Suosittelen rainaa ihan kaikille. Se rikastuttaa hyvällä tavalla suomalaista kulttuuria ja avaa meille lisää ymmärrystä muita maita kohtaan. Lisäksi se varmasti koskettaa jokaista katsojaansa iästä riippumatta.

Overall
Kokonaisarvosana.

Ääninäyttelijät: Anthony Gonzalez, Gael García Benal, Alanna Ubach, Benjamin Bratt

Kesto: 1 tunti 45 minuutttia