Outin Leffaopas

Ryan Reynolds tekee elämänsä roolin Jerrynä, vähintäänkin erikoisena tehdastyöläisenä, joka keskustelee koiransa Boscon ja kissansa Mr. Whiskersin kanssa. Eläimistä koira on perinteitä kunnioittaen uskollinen isäntänsä ja elämää kunnioittava, siinä missä kissa puolestaan kuiskii kamaluuksia Jerryn korviin: ”Kill! Kill!” Jerry pystyy elämään lemmikkieläintensä antaman ohjauksen kanssa, jos hän vain muistaisi ottaa psykiatrinsa Warrenin (Jacki Weaver) määräämät lääkkeet. Ilman niitä eläinmaailma saa vallan. Eläinten suorittamaan Jerryn ohjausta tulee sekoittamaan vanha kunnon Amor. Jerry on korviaan myöten rakastunut työtoveriinsa Fionaan (Gemma Arterton), joka ikävä kyllä antaa pakit Jerrylle kohtaloikkain seurauksin. Oman osuutensa tästä saavat myös muut Jerryn työtoverit kuten ystävällinen Lisa (Anna Kendrick) ja Alison (Ella Smith).

Filmiä kuvaisi ehkä parhaiten sen sijoittaminen koomiseen sarjamurhaajan maailmaan. Mr. Reynolds on Jerry, joka käy vastavuoroista keskustelua lemmikkieläintensä kanssa ja tappaa ihmisiä. Jeps – meitä on todellakin moneen lähtöön. Varsinkin kun tämän elokuvan aikana veri todellakin lentää ja samaan aikaan ilmassa on sitä koomisen leffan tuntua. Ei siis ihan kaikkien elokuvissa kävijöiden suosikki, mutta asialleen omistautuneet varmasti nauttivat joka minuutista, vaikka The Voices ei täytäkään määritelmiä trilleristä, komediasta tai mielenterveysongelmien kuvaamisesta puhtaimmillaan. Ymmärrän kyllä myös niitä katsojia, joiden mielestä ihmisten lahtaamisessa ei ole mitään hauskaa. Olen tästä samaa mieltä, naisten elämä loppuu kehnolla tavalla elokuvassa. Ja koiraa olisikin pitänyt kuunnella enemmän. Mutta olipa niin tai näin, niin matka elokuvan loppuun on ainakin hetkittäin hauska juuri kotieläinten ja vaatimuksia esittävän pään vuoksi.

The Voices on iranilaisen Ms. Marjane Satrapin kolmas elokuva. Ohjaajan nimi voi kuulostaa tutulta, mutta silloin kannattaa suunnata katseensa daamin omaelämänkerralliseen (??) elokuvaan Persepolikseen (2007). The Voices on kaikesta verisyydestään huolimatta mielenkiintoinen elokuva, sillä ohjaaja raottaa hitaasti Jerryn historiaa ja tuo näin katsojalle koko ajan uutta tietoa miehen toiminnasta ja motiiveista. Lopulta miehen henkisen tilan tavallaan ymmärtää, vaikka sitä ei hyväksyisikään. Kun on valittava seurasta, vaikkakin puhuvien lemmikkieläinten ja kuolleiden ruumiiden kanssa, tai siitä, että on yksin. Niin uskoisin useampien arvostavan seuraa mätänevän todellisuuden sijasta. Tätäkin enemmän jäin kuitenkin pohtimaan sitä, että mitä ihmettä ohjaajan päässä on mahtanut oikein liikkua. Huutamatta ilmoille liikaa naisen oikeuksia ja niin edelleen, on mielenkiintoista, että naisohjaaja tekee elokuvan, jossa naisille käy järjestään huonosti. Toisaalta ohjaajan omaan kokemusmaailmaan kuuluu sotaa, kuolemaa, murhia ja kidutusta sukupuolesta huolimatta, joten ehkäpä The Voices on omanlaisensa purkamiskanava tälle kaikelle. Tai sitten ei. Mutta elokuvan kannalta on kuitenkin todettava, että ohjaaja on onnistunut hyvin komiikan esille tuomiseen kaiken päiden katkomisen keskellä.

Näyttelijätyöstä valkokankaalla vaikuttaneista ihmisistä on erityisesti kiitettävä Mr. Ryan Reynoldsia. Mies on tehnyt tasaista ja hyvältä vaikuttavaa työtä jo pitkään. Toki hänen elokuvalliseen CV:hän mahtuu niitä hit-and-miss-leffojakin, mutta suurimmaksi osaksi olen miehen elokuvien fani ja pidän niitä kiivaasti omassa DVD-arkistossani (sorry about that Ms. S.) On toki myönnettävä, että vaikka Mr. Reynolds on ihan kivaa katseltavaakin, niin toki hänen ammattitaitonsa on riittänyt hyvin niin komedian, toiminnan kuin draamankin puolelle. Harva näyttelijä haluaa heittäytyä yhtä hulluihin rooleihin kuin Mr. Reynolds eikä tästä hemmoa tulisi rangaista. Ei edes tämän elokuvan jälkeen, jossa hän nätisti laittaa naisia halki, poikki ja pinoon (tai ainakin jääkaappiin). Miehen esittämä tunneskaala ja sen vaihtelut ovat uskottavaa katsovaa ja jätti ainakin minut pohtimaan sitä, mitä kaikkea skitsofreniaa sairastavien ihmisten pään sisällä todella liikkuu.

Juttuseuraa

vaikka kuolleista tai lemmikkieläimistä. Ohjaaja Ms. Satrapi on onnistunut tekemään hitaasti aukeavan, mutta hyvinkin koskettavan elokuvan mielisairaudesta ja sen vaikutuksesta meihin. Elokuva ei oikeuta tappamista, mutta tarjoaa kyllä syitä Jerryn toimintaa. Leffa on sen verran verinen, että kaikille se ei sovellu. Joskin samaan aikaan se on hysteerisen epätodellisen ja satiirisen hauska. Ryan Reynolds tekee hyvän roolityön ja toivoisin miehen saavan lisää näitä mehukkaita rooleja, jotka tekisivät oikeutta hänen näyttelijätaidoilleen. The Voices ei ole mikään trilleri, komedia tai draama, jossa jännitystä rakennettaisiin hitaasti ja varmasti. Jerry tappaa ihmisiä olosuhteiden pakosta, mutta välillä ne ovat hysteerisen hauskoja tilanteita. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka ovat valmiita kokemaan hieman erilaisen elokuvakokemuksen. Ja tätä pohjaa vasten jouduinkin pohtimaan mihin suuntaan leffaa rankkaisin. Ihmisten tappaminen ei ole kivaa, elokuva ei täytä mitään selvää tyylilajia, mutta sitä jaksoi kyllä pääasiallisesti seurata mielenkiinnolla. Lopun musikaalinumero jätti hieman oudon tunteen, mutta ehkä ohjaajan tarkoitus oli saada ihmiset poistumaan leffasta hyvällä mielellä. Kaiken tämän pohdinnan keskellä päädyin tasaiseen kolmoseen, vaikka elokuva ansaitsisi hyvinkin sekä pisteiden laskun mauttomuudelleen että myös niiden noston omalla erikoisuudellaan.

Overall
Kokonaisarvosana.

’A lot of people hear voices or thoughts they can’t stop, it might be a voice telling them, they’re worthless or stupid or they could tell them to indulge every desire, drink that booze, they take that drug, follow every sexual impulse, or it could be senicle voice, telling them that nothing matters, telling them that their efforts are insignificant. ’But just because you have thoughts, doesn’t mean you have to act on them.’