Outin Leffaopas

Vuonna 1952 Jim Thompson kirjoitti jäätävän kirjan siitä, miten ihmisessä voi olla kaksi eri puolta, niin että hän samaan aikaan voi toimia niin sanotussa kunniallisessa ammatissa yhteiskunnassa sekä samalla onnistuneesti peittää todellisen psykoottisen puolensa. Nyt tämä kirja on muutettu elokuvaksi The Killer Inside Me, kertoen texasilaisesta pikkukaupungin sheriffistä Lou Fordista (Casey Affleck), joka film noirin tapaan ylläpitää siistiä, hiljaista ja tehokasta sheriffin mielikuvaa itsestään muiden silmissä samalla kun hän piilottaa sairautensa (kuten sitä itse kutsuu) sarjamurhaushimon sheriffin kaavun alle. Se, että on kunniallinen ammatti, kulttuuriset harrastukset, ei tee meistä pyhimystä ja Mr. Affleck osoittaa sen hyvin sheriffin roolissa.

Ohjaaja Michael Winterbottom on elokuvassa nostanut kahden naisen merkityksen sheriffin elämässä hyvin esille. Ensinnäkin sheriffin naisystävän Amy Stanton (Kate Hudson) merkityksen sekä hänen pakoreittinsä ja suhteensa paikalliseen prostitoituun ja uhriinsa Joyce Lakeland:n (Jessica Alba). Ms. Hudson ja Ms. Alba tekevät hyvää ja koskettavaa roolityötä tavalla, joka tekee heidän saamansa kohtelun myös entistä vaikeammaksi kestää, hahmojen ollessa inhimillisiä ja läheisen tuntuisia. Elokuvan sisältämä fyysisen ja seksuaalisen väkivallan vastaanottaminen kaatuu heidän hennoille harteilleen. Todellisen oloista ja karmean näköistä naisen hakkaamista ei ole kiva katsella, mutta jossain vaiheessa The Killer Inside Me-elokuvan juonesta johtuen, siihenkin turtuu (pelottavaa sinänsä). Ms. Hudson ja Ms. Alba ansaitsevat kuitenkin näiden roolien kautta seuraavan askeleen vähän vakavammin otettaviin elokuviin. K18 ja ellei jopa ednemmänkin on todellakin ansaittu raa’alla hakkaamisella ja tappamisella.

http://www.youtube.com/watch?v=Oq94Nbrupk8

Asenteensa puolesta Tappaja sisälläni raina sopii mustan elokuvan tyyliin (film noir:en) johtuen siinä esiintyvästä synkkyydestä ja päähenkilöiden moraalisesti ristiriitaisesta maailmasta. Vaikuttaa siltä, että tällaisia puhtaita film noir elokuvia ei ole vähään aikaan tullut markkinoille. Vaikka visuaalisesti tummat ja vahvakontrastiset elokuvat voivat olla hyvinkin mielenkiintoisia. Sen lievempiä versioita sen sijaan pulahtelee säännöllisesti joista hyviä esimerkkejä muutamalta viime vuodelta ovat muun muassa Black Dahlia (2006), No Country For Old Men (2007), Eastern Promises (2007), In Bruges (2008) ja jotkut jopa lisäävät tämän vuoden elokuvat Shutter Island ja Inception tähän listaan – mutta tämän tason lahtaamiseen kuvaukseen ne eivät pääse. Uteliaille mainittakoon, että film noir:n vaikutteet löytyvät niinkin läheisestä historiasta kuin 1930-luvun rikoskirjallisuudesta. The Killer Inside Me rainan kohdalla mielenkiintoista on juuri filmin noir luonne. Sen pitäisi tarjota tietoisuus oikeuden tapahtumisesta, mutta elokuvan edetessä usko tähän heikkenee koko ajan. Samoin kuin kaikki ne ihmiset, joihin voisi kuvitella samaistuvansa elokuvassa kohtaavat brutaalin kohtalon, mikä estää heidän lopullisten hahmojen kehittymisen – haudan takaa kun on aika vaikea sanoa mitään.

Ohjaaja Mr. Winterbottom kuitenkin tarjoaa suhteellisen tyylipuhdasta film noiria, mitä on sen vuoksi itsessään mielenkiintoista nähdä. Mutta näiden visuaalisten tekijöiden lisäksi elokuva olisi kaivannut lisää juonellista rakennetta tai edes muutaman keskeisen ihmisen selviytymisen. Kirjaa on toki varmaan suhteellisen hyvin seurattu selvittäessä psykopaatin mielenliikkeitä, mikä asettaa rajansa elokuvan sisällölle. Mutta kaikki sen hienoudet eivät aukea toivotulla tavalla elokuvassa esimerkiksi katsojalle jää avoimeksi Loun käytös rakkaitaan kohtaan – miksi lyödä rakastaan ja miksi rakas ottaa sen vastaan.

Sisäinen tappaja

toimii ja saa miettimään meissä jokaisessa piilevää pikku tappajaa. Onneksi suurin osa meistä osaa pitää sen hallussa, eikä ryssi tuolla ulkona kivääri kainalossa ihmisiä tähtäilemässä tai ainakaan tunnustaudu psykopaatiksi – julkisesti tai kahden kesken. Ikäraja K18 on paikallaan koti- ja muun väkivallan kannalta. Ihme, että itse selvisin siitä läpi – joskin vatsani voi olla eri mieltä, kun tästä jännityksestä palautuminen alkaa, joskus. Elokuva on kuitenkin mielenkiintoinen ja pitkästä aikaa hyvä film noirin kuvaaja. Katsoja joutuukin vain pohtimaan sitä, että seuraako hän teknistä suoritustauta (film noiria) vai rainassa esitettyä psykopaatin halujen toteutumista. Kummassakin tapauksessa elokuvaa voi suositella asiasta kiinnostuneille. Varmaa on, että elokuva koskettaa jokaista katsojaa jollakin tavalla. Veikkaisin, että keskimäärin aika epämiellyttävällä. Siinä missä Näin ystävien kesken oli oivallinen treffileffa, niin tästä näytöksestä kyllä pitäisi sen siippani mahdollisimman kaukana. Parisuhteessa tapahtuvan hakkaamisen / tappamisen katsominen ei voi olla hyväksi kenenkään parisuhteelle, vai voiko? Pisteitä on kuitenkin pakko antaa filmin brutaaliuudesta huolimatta. Näyttelijät tekevät hienoa työtä vaikka itselle jäi leffan kokonaisuudesta paha olo tosi pitkäksi aikaa.

Overall
Kokonaisarvosana.

”Men often applaud an imitation and hiss the real thing.” – Aesop

Filmin vastaanottama kritiikki kaatuu tuonne hyssyttelyn puolelle, mikä sinänsä on mielenkiintoista. Samoin kuin se, että Sundancen Filmi festivaaleilla filmi sai lähinnä buuauksen aikaiseksi, johtuen roisista kotiväkivallan kuvauksesta. Mutta jokainen sen uhriksi joutunut, sukupuolesta huolimatta, tietää sen olevan totta. Ohjaaja Mr. Winterbottom puolusti filmiään sanomalla, että väkivalta on totta ja sen poistaminen elokuvasta ei poista sen olemassaoloa. Olen niin samaa mieltä.