Outin Leffaopas

Nälkäpeli-elokuvassa Pohjois-Amerikan rauniot ovat jaettu 13:sta eri vyöhykkeeseen ja niitä johtavaan Capitoliin. Vyöhykkeistä 12:sta on vielä jonkinlaista alueelle tyypillistä elämää ja toimintaa. Vaikka suurin on nykyisen Panemin asukkaista sinnittelee nälkäkuoleman rinnalle eteenpäin, yleisön huviksi ja kurituksen muistamiseksi Capitolilla istuvat hyväkuntoiset lainsäätäjät ovat kehittäneet Nälkäpelin. Siinä 24 osallistujaa, 12:sta eri alueelta kisaavat toisaan vastaan brutaalissa henkiinjäämiskisassa, kunnes jäljellä on vain yksi hengissä pysynyt. Kisa tapahtuu ohjatussa ulkoilmatilassa, joka tuo mieleen lähinnä Truman Shown:n hyvät lavasteet ja luonnon säätelyn keinot tekniikan avulla. Elokuva seuraa tätä osallistumista alueelta 12:sta olevan nuoren naisen Katnissin (Jennifer Lawrence) näkökulmasta, joka tarjoutuu vapaaehtoiseksi siskonsa Primrosen tilalle. Kirjasta poiketen elokuva nostaa esille myös sitä, mitä kulissien takana Capitolilla oikein tapahtuu kisan aikana.

Katniss Everdeen kisaa pelissä yhdessä samalta alueelta olevan Peeta Mellarkin (Josh Hutcherson) kanssa. Heidän menestymistään kisassa koittavat auttaa alkuvaiheen esityksissä stailaaja Cinna (Lenny Kravitz) ja ensimmäinen alueelta 12:sta hengissä aikoinaan pelistä selvinnyt Haymitch Abernathy (Woody Harrelson). Haymitchin käsissä on pelaajien valmistaminen lopputaisteluun Nälkäpeli-areenalla. Mutta pelin alettua hengissä pysyminen on pelaajan omalla vastuulla. Tämä siitäkin huolimatta, että pelikentällä luodaan hetkellisiä liittolaisia.

Trilogian kirjoittaja Ms. Suzanne Collins on saattanut siihen kuuluvat kaikki kolme kirjaa jo maailmalle riittävän ajoissa laajan fanituspohjan turvaamiseksi: The Hunger Games (Nälkäpeli), Catching Fire (Vihan liekit) ja Mockinjay (Matkijanärhi). Siis lue ja ymmärrä: kolme kirjaa. Miten ihmeessä tämä siis saadaan jaettua neljään potentiaaliseen elokuvaan?? Menestymisen paineet sarjan ensimmäiselle filmatisoinnille ovat hurjat. The Hunger Games elokuvan toivotaan saavan kasaan Yhdysvaltojen markkinoilla yli 100 miljoonaa taalaa mahdollisimman nopeasti, jotta lopuista kirjoista kannattaisi tehdä elokuvalle jatko-osia. Summa on pieni verrattuna muihin massamenestyjä sarjoihin. Esimerkiksi Twilogy on tähän mennessä takonut taaloja kasaan maailmaanlaajuisesti 2.3 miljardia. Sillä on kuitenkin vielä matkaa Harry Potteriin, joka toi kotiin valkokankailta vaatimattomat 7.7 miljardia dollaria. Kirjan kansien välissä menestyminen ei välttämättä tarkoita juhlakulkuetta valkokankaalla, mistä ovat hyviä esimerkkejä kirjoihin Kultainen kompanssi ja Percy Jackson perustuvat elokuvat.

Ms. Collins kertoo sarjan innostuksen tulevan muinaisen Kreikan taruston ja Yhdysvaltojen ilmavoimien yhdistelmästä. Mielenkiintoista. Kreikkalaisessa mytologiassa Minotaurus teljettiin labyrinttiin, jolle vietiin joka 9. vuosi atenaalaisia ruuaksi – tämä varmaankin vastaa Capitolin luomaan pelikenttää. Loppunsa tarumainen ihmishärkä kohtasi Ateenan tulevan kuninkan Theseuksen kautta, joka surmasi otuksen – Katniss ei räjäytä Capitolia ilmaan, mutta ehkä sisukkuuden synnyttämän piilevän kapinamielialan voi tällaiseksi laskea. Ilmavoimien merkitys puolestaan kirjailijan mielestä näkyy kirjojen sivuilla syvempänä ymmärryksenä köyhyydestä, nälänhädästä ja sodan seurauksista – mikä pitäisi näkyä esimerkiksi alueen 12:sta kuvaamisessa. Kirjassa tämä ihmisen selvissä pysymisen vimma ja metsästämisen vaisto, mitä voisi näistä innoittajista kuvitella, tulee elokuvaa paremmin esille. Tästä kaikesta ehkä saa kiittää / syyttää ikärajaa.

 Meillä jokaisella on omat erikoistaitomme ja Peetalle ei riittänyt pelkkä kynsien koristelu, vaan poika päätti  näyttää, että kun sydämellä tekee niin sitä ei iho enää nouse kananlihalle, vaan muuttuu puunkuoreksi.

Elokuvan näkemisen jälkeen sitä ei voi olla vertaamatta Twilogyyn – näin naissankareiden näkökulmasta. Molemmat sankarittavat (Bella ja Katniss) asettavat rakkaimpansa oman etunsa edelle, Bella suostuu vampyyrin ruuaksi ja Katniss tarjoutuu vapaaehtoiseksi eloonjäämiskamppailuun. Kummallakin sankarittarella on myös valtavia vaikeuksia hyväksyä oma karismansa ja sen vaikutus muihin. Molempien elämää ohjaavat myös ulkopuoliset tekijät. Bellalla se on vampyyrit ja ihmissudet, Katnissin kohdalla taas viralliset vallanpitäjät. Listaa voisi jatkaa varmaan loputtomiin…. On kuitenkin ihastuttavaa huomata, että valkokankaalla on esillä nainen, joka vetää mutkat suoriksi, päättää omista asiosta ja omaa laajan tunneskaalan, mikä osoittaa hänen olevansa samaan aikaan haavoittuvainen ja vahva. Katnissilla ei ole ole aikaa Bellan esittämään tunteiluun (tai ainakaan varaa sen esittämiseen), vaan hän joutuu pohtimaan koko ajan mitä tällä hetkellä hengissä pysyminen vaatii.

The Hunger Games pakottaa pohtimaan julkkis-kulttuurin ja median merkitystä omassa elämässänne. Mitä kaikkea me katsomme televisiosta? Miksi tosi-tv kiinnostaa, vaikka sen alkuhuumasta 2000-luvun alusta on jo aikaa? Panemin kuvitteellisessa ympäristössä Amerikan raunioissa siitä on tehty vuotuista viihdettä, jonka avulla yksi onnekas pystyy hankkimaan elantoa perheelle osoittamalla voittamattomuuttaan tappamalla kisatoverinsa. Toivottavasti tulevaisuus ei ole näin synkkä ja onneksi tällä hetkellä se tyytyy näyttämään lähinnä viihteellisiä ohjelmia, kuten: Amazing Race, Big Brother, Diili, Idols, Maajussille morsian, Matkaoppaat,  Selviytyjät ja Tanssii Tähtien kanssa. Olisiko näillä ohjelmilla katsojia, jos voittajan pitäisi tappaa muut voittaakseen? Ja tienaisiko formaatin myyneet firmat enemmän, jos katsojilla olisi vastuu siitä, kuka saa parhaat aseet ja ruuat selviytymiseen? Tuntisivatko katsojat syyllisyyttä siitä, että eivät pysty antamaan enempää rahaa suosikkinsa voittamiseen? Toivottavasti kaikki tämä pohdinta pysyy pohdintatasolla ja ihmiset muistavat elävänsä yhteiskunnassa, jossa elämä on arvo sinänsä. Mutta on kuitenkin pakko kysyä, että jos tarjolla olisi Hunger Games:n tyylinen tosi-tv ohjelma, katsoisitko sitä? Siis, aikuisten oikeasti, katsoisitko?

Ohjaajan Mr. Gary Rossin kameran varassa lepää paljon. Hän pitää katsojaa suhteellisen hyvin otteessaan tosi-tv:n kautta keskittämällä Panemin asukkaiden tavoin suurimman osan huomiosta Katnissiin. Lähikuvien lisäksi tämä näkyy käsikameran käytössä, mutta onneksi tavalla, joka ei saa katsojaa yökkäilemään päänsäryn nurkilla. Käsikamera-tyylisen käytön lisäksi ohjaaja kuvaa hyvin suuria eroja, yksityiskohtaisestkin, Capitolin ja sen eri hallintoalueiden kesken. Ohjauksessa näkyy myös ikäraja brutaalimpien kohtausten poissaololla. Katsojan annetaan ymmärtää mitä tapahtuu, mutta varsinaista lahtaamista ei näytetä. Tästä huolimatta elokuva kyllä onnistuu säikyttelemään säännöllisen epäsäännöllisesti.

Valkokankaalla taitojaan esittelevistä näyttelijöistä elokuvan voi sanoa kuuluvan Ms. Lawrencelle. Kuulostaa pateettiselta, mutta kamera todellakin vaikuttaa rakastavan häntä. Samaa ei voi sanoa nuoresta miehisestä panostuksesta. Katnissin sieluntoveri alueella 12 asuva Gale (Liam Hemsworth) jättää mieleen lähinnä mallipoikien lihaksikkaan ulkonäön, eikä Katnissia pehmennein silmien katseleva Mr. Hutcherson kyllä nouse tästä paljon korkeammelle. Miehistä tasotusta Ms. Lawrencelle tarjoavat sivuosissa olevat vanhemmat herrat, Mr. Lenny Kravitz ja Mr. Woody Harrelson. Elokuvan voisikin kuvitella tuovan heille nuorempaa sukupolvea enemmän uusia tarjouksia valkokankaalla esiintymiseen.

Leipää ja sirkushuveja

elokuvissa kävijän ja eri vyöhykkeillä asuvien kävijän iloksi. Elokuva arvioinnin näkökulmasta on vaikea sanoa, mitä uutta Nälkäpeli tuo valkokankaalle. Se pyrkii rahallistamaan kirjasarjan, ja varmastikin tässä osin onnistuu. Tosi fanaatikot vyöryvät Twilogyn ja Harry Potter-manian tyyliin lippuluukuille, mutta en jaksa oikein uskoa muiden välttämättä innostuvan tästä, varsinkin kun elokuva ei vaikuta toimivan omana itsenäisenä kokonaisuutena, vaan selvästikin petaa niitä tulevia rainoja. Kirja – kuten aina – säväytti niin paljon perusteellisemmin. Sitä lukiessa melkein unohdin jäädä bussissa kotini kohdalla pois. Elokuvalla ei ollut ihan samaa vaikutusta, vaan pikemminkin sai aina välillä vaihtamaan asentoa penkissä ja odottamaan elokuvan loppumista. Toki valkokankaan nousevat tähtöset tekivät parhaansa, mutta kemiallisesti on vaikea uskoa elokuvassa olevan kyse myös jonkinlaisesta rakkaustarinasta. Suurin kohtaaminen kun tapahtui Katnissin ja häntä stailanneen Cinnan välillä, eikä se varmastikaan ollut elokuvan tekijöiden tarkoitus. Ehkä Katnissin käyttäytyminen kuitenkin herättää katsojassa uskoa siihen, että yksilöillä voi olla merkitystä massojen keskellä ja tämä voi olla se riittävä syy suunnata leffateatteriin. Onhan tämä vähän kotisohvapsykologinen juttu, mutta kuitenkin. Leffaan kannatta sitten varata nessuja mukaan. Ihmisten kuoleminen on aina ikävää, olipa syy mikä tahansa. Leffa tuli siis nähtyä ja koettua, mutta suurempaa vaikutusta se ei minuun kyllä tehnyt. Toivon kovasti, että Lionsgate saa omansa pois ja fanit saavat jatkoa Katnissin tarinalle seuraavissa elokuvissa. Itse en niitä taida kuitenkaan suunnata katsomaan.

Overall
Kokonaisarvosana.