Outin Leffaopas

Elokuvan Tähtitaivas talon yllä pääasiallisena tarinana voisi varmaankin pitää sitä, miten äitien valinnat ja perheen sisäiset vaietut salaisuudet vaikuttavat vielä sukupolvia eteenpäin. Näin siitäkin huolimatta, että nämä vaietut salaisuudet olivat lähinnä ’akkojen juoruiluja ja puskassa supatteluja’.  Jäinkin miettimään sitä, että miten hyvin elokuva olisi kantanut ilman tätä teemaa – ilmeisestikin hyvin, sillä nytkin se sai lähinnä tietoisen statistin roolin. Jotain tehty, mutta mitä – sitä ei elokuva kerro tai selvitä, van pyrkii pikemminkin sitä vihjaamaan alusta asti. Tosin tämä teema ei kanna kaikkien suvun naisten toiminnassa mukana, joten sen sujuttelu elokuvaan olisi vaatinut hieman enemmän panostusta.  Joka tapauksessa tähtitaivasta maaseudulla sijaitsevan talon yllä katselevat ja omaa elämäänsä koittavat laittaa järjestykseen vuorotellen kolmen sukupolven naiset – jokainen omana aikanaan  ja omien vaikeuksiensa keskellä. Vanhin tarina sijoittuu 1940-luvun alkuun Saiman sanomana, toinen hänen tyttärensä Tuuulikin kautta 1970-luvun loppuun ja viimeisin Tuulikin tyttären Sallan kautta nykyaikaan. Suvun naisten tarinat limittyvät toisiinsa pienten hetkien ja päätösten kautta perheen sukutilalla. Jokainen nainen vaikuttaa myös olevan 30 – 40-vuotias elämänviivojaan suoraksi vetäessään ja olikin mielenkiintoista nähdä, miten samankaltaisten asioiden kanssa he kamppailivat ajankulusta huolimatta. Elämä kertaa itseään isoäidiltä tyttärentyttärelle.

Kolmesta sukupolvesta on paljastatteva jotain. Saima (Irina Björklund) on pienen kyläkoulun opettajatar, joka löytää tieteellisen sukulaissielun talon apumiehestä Toivosta (Leo Honkonen) maalaiselämän keskellä, joku jonka kanssa keskustella elämää suuremmista asioista. Saiman tytär Tuulikki (Mari Nenonen) puolestaan puhkuu maalaisideologiaa ja haluaa elää omavaraisesti maatilalla tyttärensä Sallan kanssa. Ruotsista vierailulle ystäviensä kanssa saapunut miesystävä Seppo (Kai Vaine) kuitenkin romuttaa Tuulikin haaveita ja pakottaa hänet tekemään omat aikakaudelle tyypilliset päätöksensä. Sukutilan viimeisin asukki on Tuulikin tytär Salla (Elin Petersdottir), joka muuttaa Ruotsista sukutilalle kirjoittamaan väitöskirjaansa unista. Sallan tavoite on olla rauhassa ja käydä läpi omia luurankojaan kaapissa, mutta erakoitumista tulee häiritsemään naapuritilan nuori mies Ville (Lauri Tanskanen).

Saman suvun kolme erilaista naista esittävät kaikki oman ongelmansa erilaisten luonteenpiirteidensä takaa. Saima joutuu pohtimaan arvojaan, Tuulikki unelmiaan ja Salla, jolla on eniten mahdollisuuksia nykyajan tarjoamissa raameissa vaikuttaa olevan vakava ja tiukkapipoinen tieteen tekijä, joka myös joutuu ottamaan kantaa oman elämänsä sisältöön. Kaikille niille on kuitenkin yhteistä valinnan tekeminen ja vastuun kantaminen sen seurauksista. Rakas sisareni kysyi aikoinaan mummolaan mennessä, että miltä tuntuu palata juurilleen? Saman kysymyksen voisi varmaankin esittää Saiman jälkeläisille – miltä tuntuu palata sukutilalle ja kohdata se, mikä sinusta on tullut? Kuinka paljon olemme historiamme tuotteita ja kuinka paljon voimme itse vaikuttaa siihen, millaisiksi olemme muodostuneet? Mieli tekisi väittää itsensä muokkaavan omaa luomustaan, mutta Tähtitaivas talon yllä -elokuvan tavoin, on varmaankin pakko tunnustaa, että taivas ja sukuperimä pysyy samana. Paras vaan ottaa siitä kaikki se hyvä irti, mikä on mahdollista.

Elokuva esittelee kolmen naisen tarinan limittäin. Ohjaaja Ms. Saara Cantell on onnistunut tässä hyvin. Aikajaksot lomittuvat sujuvasti toistensa lomaan naisten jatkaessa toistensa tehtäviä tai jakaessa samaa tilaa samassa puuhassa. Siinä tuli samalla saatua katsaus eri aikakausien elämäntapoihin ja sisustustrendeihin. Tällainen tilan jakaminen ja vastuun käsitteleminen vaikuttaa olevan tyypillistä Ms. Cantellin töissä, sillä samaa teemaa oli tarjolla myös hänen aiemmassa elokuvassaan Kohtaamisia (2009). Niitä kohtaamisia itsensä ja menneisyytensä kanssa oli myös tarjolla tässä rainassa.

Kaunis kuin kesä usva

olisi varmaan hyvä kuvaus elokuvasta. Se ei suuremmin hötkyillyt eteenpäin tai esittänyt mitään alleviivattuja kohtauksia. Aika muuttuu ja naiset sen mukana. Vaikka olisin kaivannut sisällöllisesti hieman avaamista eri henkilöiden piirteissä, niin Ms. Cantell on kuitenkin onnistunut tekemään kauniseleisen, rauhallisen ja lämpimän elokuvan elämästä. Samanlaista omien valintojen pohdintaa ja menneisyyden kohtaamista näinkin rauhallisissa merkeissä soisi kaikille. Elokuva herättää varmaan enemmän pohdintaa siitä, millainen on, sen sijaan että pohtisi elokuvan naisten yhtenäisyyksiä. Leffan jälkeen takki ei ole kuitenkaan tyhjä, vaan olo on yllättävän seesteinen. Mahtaakohan se olla merkki kypsymisestä tai siitä, että pystyy etsimään jotain pintaa syvempää tällaisista elokuvista. Suosittelen leffaa niille kaikille, jotka haluavat pysähtyä miettimään sitä missä mennään ja minne ollaan menossa. Valmiissa maailmassa, kun tuo tähtitaivas on ollut sama sinun ja äitisi pään yllä.

Overall
Kokonaisarvosana.

”Kaikki aika on läsnä yhtä aikaa, mutta me olemme vain yhden pisteen kanssa kosketuksissa kerrallaan” Sir James Jeans