”Suomen metsä on hyvin kallis ominaisuus, jopa niin kallis, että tämä maa metsätönnä olisi kelpaamaton ihmisten asuttavaksi. Metsää tarvitaan polttopuiksi, rakennuksiin, aitoihin, siltoihin, laivoihin, ajo- ja työkaluihin ja moniin muihin välttämättömiin tarpeisiin. Metsä suojelee maata kylmiltä tuulilta ja äkillisiltä kylmän ja lämpimän vaihteluilta. Metsä vetää puoleensa kosteutta ja suojelee kuivuudelta. Metsäisillä seuduilla sataa tasaisemmin; lumi ei sula siellä keväisin niin äkkiä. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi metsä on ikäänkuin maan turkki. Maa, joka sijaitsee täällä pohjan perillä, tarvitsee hyvät talvivaatteet, mutta jos se riisuu turkin päältään, se saa syyttää itseänsä, jos se paleltuu kuoliaaksi. Tätä pitäisi muistaa enemmän kuin sitä muistetaan. Ei yksikään maa tarvitse niin paljon metsää kuin Suomi, eikä yksikään kansa käytä metsää niin huonosti kuin Suomen kansa. Milloin tulee kaskenhakkaaja ja kaataa metsää saadakseen muutamaksi vuodeksi paljon viljaa ja huonoa laidunta. Milloin tulee talonpojan vaimo lapsineen taittamaan ja kokoamaan kerppuja lampailleen: hän katkoo huolettomasti nuoret puut maahan, saadaksensa helpommin lehvät käsiinsä. Sitten tulevat halkojenhakkaajat, tervanpolttajat, sysimiehet, tukkienhakkaajat; he kaatavat kaikki, mikä vaan kelpaa, jättämättä siemenpuutakaan. Se ei ketään huoleta, vaikka elukat syövät paljaiksi lehtipuiden vesat, ja vaikka miljoonittain nuoria puita hakataan aidaksiksi. Vuosittain hävittävät kulovalkeatkin suuria aloja, ja palaneiden havumetsien sijaan kasvaa harvaa lehtimetsää. Mutta kivikkomaalle ei usein kasva enää mitään. Tällä tavalla pidetään Suomen kallista metsää huonossa hoidossa ja päästetään ne vähenemään.” -Sakari Topelius, Maamme-kirja (1875)
Sakari Topeliuksen ajoista ja kommenteista metsän kohtelussa on aikaa, mutta jos nykyajan suomalaiselta kysyisi jotain hänelle tärkeää asiaa, niin useampi varmaankin mainitsee luonnon. Ja sitten kun tätä aletaan kaivella paremmin esiin, niin päädytään metsään. Sinne havukkoon / koivikkoon / metsikköön kävelemään kinttupoluilla ja siinä samalla lataamaan omia akkujaan. Tämän lisäksi metsä on rakentanut suomalaisille sitä kuuluisaa hyvinvointiyhteiskuntaa. Niiden toimiessa hintalappuna joillekin ja toisille mielenterveyden lääkkeenä on ihme, miten vähän metsien merkitystä on dokumenteissa käsitelty. Toki valkokankaalla on nähty vakuuttavia kotimaisia dokumentteja luonnosta (Järven tarina, Metsän tarina) ja loppua näille ei toivottavasti näy. Mutta metsissä samoilevien ja niistä hyötyvien ihmisten tarinat ovat tähän asti jääneet paitsioon. Ikävä kyllä suurta parannusta tähän ei vieläkään tämän dokumentin merkeissä saatu.
Ei siis ole ihme, että ohjaaja Ms. Anu Kuivalainen on halunnut tehdä dokumentin suomalaisen sielunmaisemasta ja sen esittämisestä metsässä. Dokumentissä kuullaan muutama tarina ihmisen ja metsän välisestä suhteesta. Sanasensa saavat sanottavaksi muun muassa metsänomistajat, lähimetsänsä avohakkuulle menettänyt mökkiläinen, inspiraatiota hakeva taiteilija, entinen Venäjän erikoisjoukkojen sotilas sekä Pentti Linkola. Sielunmetsä aukeaa heille kaikille eri tavoin ja eri syistä. Ohjaajaa on kiitettävä siitä, että erilaisista kuulluista puheenvuoroista huolimatta se ei tuomitse ketään, vaikka katsoja niin tekisikin, vaan antaa metsän puhua puolestaan. Ohjaaja on selvästi pyrkinyt mahdollisimman laajaan kuvaan metsän merkityksen kuvaamisessa, mutta tämä kaatuu mielestäni dokumentin omaan nilkkaan. Yritys näin laajaan kokonaiskuvan kuvaamiseen on toki ihailtavaa, mutta syö samalla aikaa riittävältä syventymiseltä tarjoten vain pintaraapaisua metsän merkityksestä.
Dokumentin nimi Sielunmetsä vaikuttaa viittaavan enemmän metsän henkiseen merkitykseen ihmiselle. Ja tässä kohtaa olisin ohjaajan toivonut pysyvän pidempään. Toki metsän merkitys mielenrauhan tuojana tai tulonlähteena ovat myös mainitsemisen arvoisia, mutta olisivat hyvin myös mahtuneet eri dokumentteihin. Olipa metsän käyttötarkoitus sitten mikä tahansa, niin sen olemassaolon merkitystä ei voi vähätellä. Itse nautin siitä, että ikkunasta näkee jotain vihreää ja elävää, enkä tarkoita tällä mahdollisia marsilaisia. Ja samaan aikaan suren sitä miten kaupungeista tehdään asuinpaikkoja autoille eikä ihmisille ja sen edessä lasten leikkialueet muuttuvat parkkipaikoiksi, puita kaadetaan tien varsilta ja niin edelleen. Mutta samalla hyväksyn myös tosiasiat siitä, että suomalaisten metsänmaiseman kuva on muuttunut ja muuttumassa. Toivon vain, että se antaa tilaa myös metsien olemassaololle.
Pohtimisen ja ehkäpä oman dokumenttinsä arvoista on metsään liittyvät arvostukset, uskomukset, tavat ja tottumukset. Metsästä puhutaan hyvin suojelaivaisesti, joka ottaa siellä käyskentelevän metsän syliin ja virkistää häntä rauhallisuuden voimin. Samaan aikaan metsää myös pelätään petoeläinten, eksymisen ja mahdollisten ökkimönkiäisten vuoksi. Metsässä saattoi joutua metsänpeittoon ja jäädä sille tielle. Hyvin kaksijakoinen paikka siis. Tästä huolimatta metsää ja sen puita on pidetty pyhinä. Joten jostain täältä syvältä voi nousta ihmisen mielenrauhan kokeminen metsän siimeksessä. Sielunmetsä vaikuttaa painottavan juuri tuota mielenrauhaa ja tuo sitä esille eri haastetaltavien avulla. Heille olisin suonut myös enemmän sananvaltaa, enkä vain puiden halaamisen kuvaamista. Katsojan kannalta on sääli, että valkokankaalla esiintyviä ihmisiä ei pohjusteta paremmin. En pysty kuvittelemaan mitä ohjaaja on oikein ajatellut tällä kuvaan valumiselle ja sieltä poistumisella katsojalle antavansa. Toku useampi vieraileva tähti avartaa Sielunmetsän antia, mutta tämä jää loppupeleissä hyvin pintapuoliseksi eikä siinä nähdä metsää puilta.
| Ei nähdä metsää puilta |    |
|---|---|
| Sielunmetsä on enemmänkin toteava dokumentti kuin syvällisiä ajatuksia herättävä eepos. Siinä esiintyvät ihmiset lähinnä käyskentelevät metsässä mättähältä mättähälle tai asettavat vastakkain metsästä saatavan taloudellisen hyödyn ja mielenrauhan sijan. Kumpikin näistä olisi kaivannut osakseen oman dokumenttinsä ajankohtaisine tietoineen ikiaikaisten mantrojen lausumisen sijaan. Nyt kukaan ei tunnu saavan riittävästi aikaa valkokankaalla itsensä ilmaisemiseen, jolloin Sielunmetsä jää pimentoon eikä varmaankaan tuo esille sitä, mitä ohjaaja oikeasti toivoi. Visuaalisesti dokumentti on kuitenkin kaunista katsottavaa hyttysine kaikkineen ja kuvaa hyvin sitä rauhan tunnetta mikä luonnossa samoillessa saavutetaan. Suosittelen elokuvaa kaikille luonnon ystäville. | |
| Overall | |
|---|---|
| Kokonaisarvosana. | |