Outin Leffaopas

Olipa kerran kauan, kauan sitten TV-sarja, johon ihastuivat naiset lähellä ja kaukana. Sarja käsitteli neljän hyvin erilaisen naisen, kolumnisti Carrie Bradshawn (Sarah Jessica Parker), miesten nielijä PR-promoottorin Samatha Jonesin (Kim Cattral), lakinaisen Miranda Hobbesin (Cynthia Nixon) ja galleristi Charlotte Yorkin (Kristen Davis), elämää. Naisten elämää ystävyyden, töiden ja vaihtuvien miesten keskellä seurasivat useat eri naiset (ja miehet) ympäri maailmaa ja täällä Suomessa naiset liimautuivat television eteen vuosina 1999 – 2004. TV-sarjasta elokuvaksi jatkanut Sex and The City (1), sai nyt jatkoa fanien suureksi riemuksi SATC 2:sta. Mielestäni edellä mainittua TV-sarjaa ja siihen perustuvia elokuvia voidaan pitää aikansa kulttuurisina malliesimerkkeinä sekä eräänlaisena ovena naisen sielunelämään. Ainakin tätä mieltä olivat ne sadat tytöt/naiset, jotka valuivat tänään Plevnaan kanssani katsomaan Sex and The City 2:sta. Mukana oli useita ”samathoja”, ”carrieta”, ”mirandoja” ja ”charlotteja”. Tuntui itse asiassa siltä, että toinen puoli elokuvasta nauttimisessa tuli näiden tyttöjen/naisten vaatetusten (ja asenteiden) seuraamisesta.

Perinteiseen tapaan pukeutuminen ja asusteet saivat oman ison roolinsa elokuvassa, koska omalla tavallaan Sinkkuelämää brändin yksi elementti on glamour. Puvuston merkityksestä elokuvalle kertoo paljon se, että puvustoon varattu budjetti oli noin 10 miljoonaa dollaria. Sillä summalla päähenkilöt saavat vaihtaa vaatteita muutamaan kertaan. Mutta onhan siinä sentään neljä erilaista naista vaatettavana. Puvustosta vastaavalla Patricia Fieldillä on varmaan ollut olo kuin lapsella karkkikaupassa… tahdon tuon, tuon, tuon, tuon ja tuon ja sitten vielä tuon ja tuon. Toisaalta samaan hengenvetoon voi todeta, että filmissä esiintyvien pukujen keskihinta heiluu reippaasti sen toisella puolella, mitä meikäläiset voivat koltuistaan maksaa. Voi vain yksin kuvitella, mitä kaikkea saisikaan sillä summalla, mitä yhden naisen yhden kohtauksen puvustukseen on kulutettu – tässä tapauksessa esimerkiksi Mrs. Parkerin asuun karaokekohtauksessa kului 50.000 dollaria – eikä tässä summassa ole vielä kenkiä, mutta tuon Chanelin asun rinnalle (noin 48.000 taalaa) ne lienevät olleet hinnaltaan kärpäsenkakkaa. Filmin kokonaisbudjetti oli noin 95 miljoonaa dollaria, joten kyllä sen 10 miljoonaa sieltä ehkä hyvinkin voi upottaa niihin vaatteisiin. Kohtauksessa esitetty laulu kyllä on myös mahtava ”I’m a woman” kuvaten hyvin nelikon perusnaiseutta ja naisen mukanaan tuomaa voimaa.

Oh yes I am wise
But it’s wisdom born of pain
Yes, I’ve paid the price
But look how much I gained
If I have to, I can do anything
I am strong (strong)
I am invincible (invincible)
I am woman

Tuotesijoittelua ja vähän muutakin

Ne, joita tuotesijoittelu tarinassa ei häiritse ja jotka pystyvät hyppäämään sen ohi = eivät anna sen vaikuttaa itseensä kovinkaan paljon, voivat saada elokuvasta erilaisen mielikuvan, kuin tätä kirjoittava. Ei sillä, että syynäisin jokaisen kännykän ja auton merkin heilahduksen, vaan pikemminkin nautin, jollakin (sairaalla) tavalla siitä, että näkee mielenkiintoisia vaatteita kauniissa ympäristössä. Tuotemaisemat ovat siis hyvin runsaat ja visuaaliset. Elokuvan roolituksessa on myös onnistuttu hyvin, joten silmänruokaa riittää niin naisille kuin miehillekin.

Overall
Kokonaisarvosana.

Tuotesijoittelun puolta pitää kuitenkin puolustaa, vaikka kuinka moni muu tahansa sen väittäisi aiheuttavan riippuvuutta (= sairaalloista halua saada) kyseistä tuotetta kohtaan. Esimerkiksi kyllä se mukavasti sydänalaa kouraisee kun näkee tunnettuja kotimaisia tuotteita kansainvälisissä elokuvissa. Otetaan esimerkkinä joissakin elokuvissa vilahtava Nokian känny (esimerkiksi elokuvissa Bridget Jones, School of Rock, The Break-Up ja Maailmojen sota), eikä se siitä huolimatta saa minua singahtamaan kauppaan ostamaan uutta kännyä. (Tavallaan on siis menneet mainostajan rahat hukkaan, mutta samalla tullut kuitenkin kohotettua suomalaista itsetuntoa.) Ja tässä elokuvassa sitä Suomi-kuvaa on tullut sitten taas vietyä maailmalle ottomaanin = huopaisen sinisen istuinrahin muodossa.  Ihan kiva ja veikula väline.  Lisää tietoa asiasta kaipaava, voi logata itsensä seuraavalle sivulle: http://www.mtv3.fi/koti/sisustus/artikkeli.shtml/2010/05/1133523#kommentit

Tarinallisesti elokuva alkaa pari vuotta edellisen jälkeen, missä ajassa päähenkilöille on ehtinyt tapahtua paljon ja omalla tavallaan suuria muutoksia. Joten jokainen voi rauhassa keskittyä sen suosikkiroolinsa edustajan seuraamiseen, oli se sitten Carrie, Miranda, Samatha tai Charlotte. Tällä kertaa elämä vie nelikon Abu Dhabiin, missä heillä on mahdollisuus päästä tyttöjen kesken irti arjesta. Juoni paljastukset sitten loppuvatkin tähän. Mutta oikeasti elokuvassa on pintaa syvempää asiaa, kun pääsee tavaratykityksen toiselle puolelle. Ja vaikka elokuva tuli istuttua ihan tappiin saakka, niin se ei paljasta potentiaalista jatko-osaa (toisaalta tämäkin kakkososa oli ihan miellyttävä yllätys, koska 1:nen ei myöskään pohjustanut tätä.)

http://www.youtube.com/watch?v=rNMmm9xmEmE

Marokko on myös tämän elokuvan kohdalla päässyt näyttämään parasta. Siis (taas) niitä hiekkadyynejä, mitä sai ihailla jo Persian Prinssin kohdalla. Tällä kertaa kuvauspaikkana oli kuulemma samat dyynit kuin aikoinaan oli Arabian Lawrence elokuvassa (ei sillä, että siitä muistaisin itse kovinkaan paljon). Mutta hienoja maisemia, sitä ei voi kieltää. Onkohan näin, että Marokosta on tulossa Hollywoodin uusi kultamaa eksoottisten kuvauspaikkojen kohdalla?

Taidan mennä katsomaan uudestaan

Elokuva toimii sinänsä myös yksittäisenä rainana, mutta tuskin on monta katsojaa, jotka eivät ole nähneet SATC 1:stä. Rainaa on paljon kritisoitu tuotesijoittelusta, mutta kuten edellä naputtelin, älä anna sen häiritä, vaan nauti leffasta. Tarina etenee sujuvan pinnallisesti kullekin naiselle tyypillisin tavoin, ehkä vähän liikaakin, ja sellainen tuttu maailman parantaminen, mitä nelikolla oli tapana TV-sarjassa harrastaa ei nouse yhtä hyvin esille filmissä. Sääli, sillä se on yksi SATC:n parhaita piirteitä. Elokuva voi kuitenkin kestää useamman katsomiskerran tavarahuuman keskellä ja siten lunastaa paikkansa hyvänä kesäelokuvana.

Overall
Kokonaisarvosana.

Mielenkiintoinen huomio itse varsinaisen elokuvan kohdalla on se, että se varmasti nousee yhdeksi tämän vuoden tapahtumaelokuvaksi studionsa kohdalla = eli antaa siihen sijoitetut rahat moninkertaisena takaisin (jolloin loppuvuoden rahoja voi sitten budjetoida muutamiin floppeihin). Fanimassojen valuessa elokuvateattereihin ja ostaessa siihen liittyvää oheiskrääsää, kuulee melkein tänne asti tuottajien taputtelevan käsiään innostuneesti yhteen. Sinkkuelämästä on tullut helposti tunnistettava ja myytävä brändi. Toisaalta on tämä ymmärrettävää budjetin ollessa 95 miljoonaa taalaa, sitä todellakin tekee kaikkensa saadakseen omansa pois, mainonnan ja filmin jatkojalostamisen kautta – ”ohjaajan leikkaamaton versio DVD-bokseihin” ja niin edelleen. Itse ainakin aion köpötellä lähimpään kauppaan uutta DVD:tä ostamaan, kun SATC 2 tulee myyntiin. Elokuva siis kestää toisenkin (ja toisenkin ja toisenkin ja toisenkin ja toisenkin ja) katsomiskerran. Ensi kertaa maltan ehkä hieman odottaa, että vieressä ei olisi yhtä kiivaasti toisiaan nuoleva pari kuin tällä kertaa.

”It’s more than magnificent – it’s mediocre.” – Samuel Goldwyn