Outin Leffaopas

Ranskalainen ohjaaja Mr. Jean-Luc Godard totesi aikoinaan elokuvan olennaisen vian olevan se, että se ei esitä elokuvia / dokumentteja holokaustin toiveenaan estää se. Ja tämä on kyllä osittain totta. Holokaustista kertovat elokuvat ovat jossain määrin viihteellisiä (jos niin voi sanoa), eivätkä siinä määrin rehellisiä tai raadollisia, että ne puhuisivat kansamurhia vastaan. Ainoa selvä poikkeus tästä listasta on Mr. Claude Lanzmannin yhdeksän tuntia kestävä dokumenttielokuva Shoan (1985). Tämän pohdinnan keskellä Son of Saul oli katsomisen arvoinen kaikesta ahdistuksesta huolimatta tai juuri sen vuoksi. Se vaikuttaa suhteellisen rehelliseltä, riittävän selkeältä ja on välttänyt tarpeetonta draamaa ankeiden olojen keskellä. Eihän se tee Saulin pojasta kaunista katsottavaa, mutta ainakin sen kestää katsoa.

Saulin poika -elokuva sijoittuu Auschwitz-Birkenaun kuolemanleirille ja vuoteen 1944. Tuolloin Unkarin juutalainen luottovanki, Sonderkommando, Saul vastaa ihmisten kuljettamisesta kaasukammioon ja heidän ruumiidensa sieltä pois reijaamisesta. Eräs päivä Saul huomaa ruumiiden joukossa poikansa ja lähtee etsimään vankien joukosta rabbia saadakseen pojalleen kunnon hautajaiset. Luvassa on uhkaamista, kiristämistä, lahjomista ja oman hengen uhalla toimista ollen tietoinen siitä, että joku päivän on Saulin itsensä vuoro kävellä kaasukammioon.

Debyytti ohjaajan Mr. László Nemesin elokuva on mielenkiintoinen. Se sijoittuu toki epämiellyttäviin ympäristöihin, mutta periaatteessa kertoo yksinkertaisen tarinan isän toiveesta haudata poikansa asiallisesti. Tästä johtuen ohjaaja varmaankin keskittyy lähinnä pääroolissa olevan Mr. Géza Röhrigin kasvoihin. Tämän ulkopuolelle taustoihin jääkin sitten Saulia ympäröivä todellisuus. Se hämärtyy tai erottuu vain vilauksina ja jättää lähes kaiken katsojan mielikuvituksen varaan. Kasvot sen sijaan ovat mielenkiintoiset. Ne ovat samaan aikaan täysin tunteettomat, mutta samalla myös tuskaiset, täynnä elettyä elämää ja osoittavat miltä kauhun läsnäolo näyttää. Tätä helvetin esikartanoa korostaa entisestään taustamusiikin puuttuminen ja sen korvaaminen arjen ääneillä keskitysleiristä. Se pakottaa katsojan kokemaan saman kuin Saul ja ymmärtämään hänen robottimaista käyttäytymistään oman selviytymisensä turvaamiseksi.

Liiallisella tunteellisuudella mässääminen (ei auttanut kovinkaan paljon tämän daamin kohdalla) on ohjaajan Mr. Nemesin tehokeino. Automaattisen toiminnana keskellä pienistä inhimillisyyden eleistä ja ilmeistä nousee merkittiviä asioita. Näyttelijä/runoilija Mr. Gezá Röhrig kantaa Saul Ausländer- roolissa tästä suuren niin vastuun, että kamera seuraa hänen toimintaansa elokuvan läpi. Rooli ei varmasti ole ollut sieltä helpommasta päästä esitettävien tunteiden kirjon ollessa sidottu automaattisesti, ulkoisesti näyttävältä mitäänsanomattomaan toimintaan. Silmät ovat kuitenkin perinteisesti se sielun peili ja tämän varaan elokuva laskee onnistuneesti hyvin paljon.

Sonderkommandot muodostuvat vangeista, joiden tehtävä oli auttaa toisten vankien tappamisessa. Keskitysleireillä he saattoivat uhrit kaasukammioon ja siivosivat jäljet. Tähän ryhmään kuuluminen tiesi hieman parempia elinoloja ja vähän pidempää elinaikaa. Tosin yleensä vain muutamalla kuukaudella, koska sonderkommandot kokivat järjestään saman kohtalon kuin heidän patistamansa muut vangit. Ryhmien meriitiksi on kuitenkin laskettava se, että he johtivat kapinaa Treblinkassa ja Auchwitzissa. Sonderkommandojen toiminnan puolesta elokuva on kamalaa katsottavaa, eikä natsit sitä tee yhtään helpommaksi. Sotilaat kohtelevat ihmisiä kuin karjaa ja sonderkommandot vahvistavat heidän mielipiteitään yleisen rauhan ylläpitämiseksi. Ja jostain kumman syystä ihmiset uskovat kaiken. Ihmismieli on mielenkiintoinen, koska luulen heidän tietäneen totuuden, mutta valheen rauhoittavan kuoleman kohtaamista.

Room-elokuvan tavoin jännitin ja pelkäsin kovasti Son of Saul -rainan katsomista. Ajatus keskitysleiri-elämän seuraamisesta, ihmisten tappamisesta ja ihmisarvon ryöstämisestä ei houkuttanut. Olen myös periaatteessa koittanut välttää keskitysleirielokuvia, koska itseni tuntien itkeä vollatan ensimmäisestä sekunnista siihen viimeiseen ja vielä pitkään sen jälkeen. Nyt päätin kuitenkin rohkaista itseni, varastautua isolla nessupaketilla ja antaa mennä vaan. Kunnon itkut kuulemma vahvistavat, puhdistavat ja vaikka mitä, mutta ennen kaikkea ne saavat aivan järkyttyvän jysärin aikaiseksi. Ensi kerralla varaan mukaan vielä ison vesipullon nestehukan korvaamiseen. Joka tapauksessa Son of Saul yllätti myönteisesti Room-rainan tavoin. Ohjaaja jätti paljon katsojan mielikuvituksen varaan, leffa nappasi mukaansa ensi metreiltä ja se ei osoittautunut niin henkisesti raskaaksi kuin pelkäsin. Vimma pojan kunnon hautaamiesta ja rabbin löytämisestä ei kuitenkaan ole mikään seikkailu huvipuistossa tai onnelliseen loppuun tähtäävä eepos. Elämä on paskamaista ja siitä voi vain koittaa selvitä hengissä, keskitysleirillä se on erityisen vaikeaa.

Rauhassa haudan lepoon

paikassa, jossa se ei mitenkään voi olla mahdollista. Saulin poika on erilainen elokuva holokaustista. Se on hyvin raadollinen, mutta varmasti valkokankaalla on myös nähty niitä julmempiakin. Elokuva kertoo vähemmän Auschwitzsta ja enemnmän siitä, millaista oli elää moisessa paikassa ja mitä se oikein vaati ihmiseltä. Se on visuaalisesti ja tarinallisesti vaikuttava, jonka soisin kaikkien katsovan ikäraja huomioiden. Son of Saul on ansainnut kaiken mahdollisen saamansa hehkutuksen, sillä tätä leffakokemusta ei unohda ihan heti.

Overall
Kokonaisarvosana.

Näyttelijät: Geza Rohrig, Levente Molnar, Urs Rechn, Todd Charmont, Sandor Zsoter, Marcin Czarnik, Jerzy Zalczak, Uwe Lauer, Christian Harting, Kamil Dobrowski, Amital Kedar, Istvan Pion, Juli Jakab, Levente Orban