Outin Leffaopas

Elokuva Remember Me on voinut tavoitella monia eri asioita, osissa niistä jopa suhteellisesti onnistuen. Silmäniloksi (ainakin joillekin) oleva Robert Pattison näyttelee elokuvaa Taylor ”Keats” Hawkinsia, yliopistolla maleksivaa ja itseään etsivää nuorta miestä, joka rakastuu siellä opiskelevaan Allyyn (Emilie de Ravin). Elokuva voisi siis yrittää olla uusi Love Story (ainakin joidenkin mielestä), mutta mielestäni se ei hakeudu edes sinne päin teiniromansseista huolimatta. Romantiikkaa toki on ilmassa ja paljon muutakin, muun muassa vaahtosammutin. Mutta uusi Love Story, tuskinpa. Toisaalta elokuva voi yrittää esittää ”realistista” kuvaa maailman turvallisimmasta kaupungista New Yorkista, mutta sen homman on jo hoitanut Jodie Fosterin elokuva, Stranger in me, paljon paremmin. Illalla ulkona ollessa voi tulla tapetuksi ja sitten on paha olo kaikilla tosi pitkäääään. Tai kolmas yritys voi olla lisätä tietoisuutta siitä, että kuolemantapaukset perheissä ovat rankkoja – jokainen ottaa ne omalla tavallaan. Mutta siitäkin on Jack Nicholson tehnyt jo hyvän elokuvan (Emily on poissa). Mitä jää siis muistettavaksi tästä elokuvasta…. hmmmm…..

Ehkä elokuva ottaakin kantaa siihen, että toisen rakastaminen saa useita eri muotoja ja perheet ovat erilaisia. Varsinkin eri ikäpolvien välillä tämä rakastamisen ilmaisumuoto on aina välillä hieman vaikea ymmärtää. Meinaapa mennä filosofoinnin puolelle, vaihdetaan siis taktiikkaa. Isä ja äiti tykkäävät meistä, vaikka eivät sitä välttämättä samalla tavalla näytäkään kuin me haluaisimme ja sitten pitää rähistä toisillemme, vaikka oikeasti tykättäisiin ihan simona. Elokuva ei myöskään, tietenkään periamerikkalaiseen tyyliin, ole unohtanut kotisohvapsykologista osuutta – mukana on jopa pelkistettyä Gandhin laukomaa ”totuutta”.  Elämästä ja sen nautinnollisista asioista on nautittava nyt, ei säästettävä niitä huomiseen tai muuten vaan odottamaan parempaa hetkeä. Vai voitko taata sen, että asteroidi ei tipu päällesi tätä lukiessa. Asia on ”ehkä” todellakin hyvin epätodennäköinen, mutta silti. Olkaamme siis onnellisia nyt juuri niistä asioista mitä meillä on. 🙂 🙂 Tässä kohtaan olen Allyn vuorosanojen takana 100 prosenttisesti, haluan sen jälkiruuan nyt – heti, enkä mitään typeröistä maksalaatikkoa!

Leffa sai aikaan takanani istuvien teinien parissa varmaan juuri sellaiset reaktiot, mitä sillä oli haettukin pyrkiessään esittämään todellisen ensirakkauden huumaa, menetystä, uudelleen rakastumista ja sitä rataa. Aluksi tyttöjä (neitejä) kikatutti kauheasti, pussailukohtauksissa vielä enemmän ja filmin lähestyessä loppua alkoi armoton vollotus. Myönnän toki, että itsellänikin kastuivat paidan hihat.  Nessupisteitä kaksi. Elokuvan ohjaaja Coulter on siis todellakin osannut asiansa.

Nessut
Elokuva teki tehtävänsä ja kasteli hihansuut loppumetreillä, vaikka loppu olikin vähän töksähtävä.

Overall
Kokonaisarvosana.

Kaiken kaikkiaan Remember me oli parempi pätkä kuin odotin. Pattisonin niskaan oli kaadettu hurjasti paineita Edward Cullenin roolin jälkeen, ja osin hän onnistui niistä myös irti pääsemään. No ainakin Pattison yritti parhaansa koittamalla aina välillä olla kovastikin kärsivän näköinen. Söpöä naamaa on kiva katsella pohtivan näköisenä, mitä onkin runsaasti tarjolla elokuvan aikana. Häiritsevää oli hänen yhtä ylen kohtelias käyttäytymisensä Edward Cullenin tapaan, mihin verrattuna mukana oleva teiniangsti sai plasmat aina välillä sekaisin. Tai sitten on vain hyväksyttävä se fakta, että Pattisonilla on sitten niiiiiiiiiin ihanan kuuloinen ääni (lällyti, lällyti, lällyti), että hänen lukemanaan / puhumanaan jopa murolaatikonkin tuoteseloste kuulostaa kauniilta. Onko se sitten niin paha asia? Ei kai, sillä sinä päivänä, kun hän siirtyy äänikirjojen maailman yhdeksi lukijaksi, lupaan linnoittautua Suomalaisen kirjakaupan tai Akateemisen eteen vain saadakseni kuunnella tuota ääntä.

Maisemat
Pattisonissa ei ole mitään vikaa, vaikka tukka ei ollutkaan hyvin koko ajan. Ja äänimaisemasta ei tarvitse edes puhua, pojot ei riitä siihen... Pattisonin tarjoaman äänimaisen lisäksi, elokuvassa oli vallan kelvollinen musiikki – se kestää myös useamman kuuntelukerran.

Overall
Kokonaisarvosana.

Elokuvassa oli mukana suomalainen yllätysmomentti. Hyvä Marimekko. Itseltäni löytyy samanlainen, tosin eri värisenä, mutta silti. Ja taas tällä tavoin tuli pukattua Suomi-kuvaa maailmalle kaiken maailman teinien (ja vähän vanhempienkin ihmisten) ihmeteltäväksi ja ihailtavaksi. Toinen yllätysmomentti oli elokuvan loppuminen. Itse olisin pätkäissyt filmin vähän lyhemmäksi, niin olisi säästytty taas uusilta ”käyn läpi yhä tätä tragediaa elokuvien kautta”-leffalta. Mutta minkäs teet. Perhekriisit tuli ratkaistua, rakkaus löydettyä ja ihmiset näyttivät todellisen luonteensa. Eikö se olisi ollut ihan riittävästi, ja kyllä ne hihat olisivat siinäkin jo kastuneet.

Arviointi
Parempi kuin odotin, oikeasti.

Overall
Kokonaisarvosana.