Outin Leffaopas

Only God Forgives -elokuva jatkaa Mr. Ryan Goslingin ja ohjaaja Mr. Nicholas Refnin fyysisten elokuvien sarjaa, edellisen Drive (2011) jälkeen. Tällä kertaa valkokankaalla selvitellään välejä Julianin (Ryan Gosling) ja paikallisen sharia-samurai oikeutta jakavan poliisin Changin (Vithaya Pansringarm) välillä. Elokuvan virallinen juoni esittää Julianin äidin Crystalin (Kristin Scott Thomas) pakottavan poikansa selvittämään, kuka oikein murhasi tämän veljen Billyn (Tom Burke) sekä tietenkin kostamaan tämän murhan. Sitäkin enemmän valkokankaalla on tarjolla thai-nyrkkeilyä, kostoa ja alamaailman tapaa jakaa oikeutta silmä silmästä malliin.

Ohjaaja Mr. Winding Refn on jälleen kerran tehnyt elokuvan, joka kerää kommentteja linjan kummastakin päästä. Tämä voi johtua joko elokuvien värityksestä tai juonen käsittelytavasta tai tietenkin siitä,että kaikkia ei voi aina miellyttää. Itse pidän miehen ohjaustyylistä. Mr. Refn haluaa ohjata elokuvansa kronologisessa järjestyksessä, koska pitää sitä luonnollisena. Näyttelijän voisi myös kuvitella pitävän tästä, koska luonnollinen järjestys rakentaa henkilöhahmoja aivan eri tavalla kuin ajassa edestakaisin siirtyminen. Toiseksi Mr. Refn värisokeus näkyy valkokankaalla. Värien kontrastit hallitsevat valkokangasta, ilman niitä ohjaaja ei näkisi mitä hän tekee. Tässä elokuvassa värimaailma oli hyvin punainen pääväritykseltään kaikkine sen sävyineen. Mikäli Mr. Refnin tyyli miellyttää voi lisää samanlaista odottaa miehen seuraavilta elokuvilta: Logan’s Run ja Maniac Cop. Aikansa tähän visuaaliseen malliin sopeutuminen aina kestää elokuvan alkaessa, mutta koskaan se ei ole vielä kyllästyttänyt.

Innokkaille Mr. Gosling ja Mr. Refn faneille tarkennan tässä vaiheessa: mitä ikinä odotatkaan, tämä todennäköisesti on kaukana siitä. Eikä tämä pelkästään johdu siitä, että elokuva Only God Forgives tuntuu välillä epätodellisen todelliselta ja tiedostamattoman esittämiseltä hyvinkin fyysisin keinoin. Tämä sanottakoon myös varoitukseksi kaikille niille, joita oikeasti veren ja luiden näkeminen heikottaa. Niitä nimittäin on valkokankaalla esillä ihan kiitettävästi. Drive, joka myös oli väkivaltainen, on Only God Forgives -elokuvaan verrattuna lastentarhakamaa, sillä niin groteskisti väkivalta pursuaa valkokankaalta katsojan päälle. Tätä vasten on myös erittäin helppo ymmärtää, miksi elokuva on saanut kovinkin ristiriitaisen vastaanoton. Mutta ne, jotka odottavat jotain Kill-Bill tai Pulp Fiction (puhumattakaan Bitch Slap -rainasta) tyylistä lahtausmeininkiä pettyvät varmasti. Väkivalta hallitsee valkokangasta, mutta se on todella kauniin yksinkertaista ja suhteellisen siistiä. Itse piti peittää silmät vain pari kertaa ja niistä se kiduttamiskohtaus oli ehdoton ykkönen. Siisti tappo on niin paljon helpompi katsoa kuin lopulliseen tulokseen johtava kiduttaminen.

Väkivallan, punaisen sävyn ja käsien esittämisen lisäksi valkokangasta hallitsee todella vähäinen dialogi. Puhutut sananparret ovat lähinnä toteamisia, käskyjä tai kysymyksiä. Mitään draaman kaarta on turha odottaa kannettavan eteenpäin keskustelun voimin. Mr. Goslingin fanit ovat todennäköisesti järkyttyneitä miehen vähäisestä dialogista (joku oli laskenut miehellä olevan huimat 17 lausetta koko leffan aikana), väkivallasta pitävät ovat tyrmistyneitä sen groteskiudesta ja alleviivaamisesta  ja sitä kautta elokuva ei välttämättä sovi oikein kenellekään. Mutta taas ne, jotka saavat tästä kauniista visualisoinnista ja kostonkierteestä kiinni, nauttivatkin koko rahan edestä. Valkokankaalla ei paljon puhuta, mutta fyysistä hakkaamista – silpomista onkin sitten sen edestä. Näyttelijöiden vähäpuheisuus toimii, eleet ja ilmeet kantavat pitkälle ja lopusta huolehtii hyvin valittu musiikki.

Kotisoffalta käsin voi tietenkin pohtia myös elokuvan freudilaista näkökulmaa. Manipuloiva mamma Crystal, jonka lempipoika Billy on saatettu manan majoille usuttaa nuorempansa Julianin kostamaan tämän. Ja miten tämä sitten onnistuu? Nöyryyttämällä miestä, kyseenalaistamalla hänen miehuutensa ja olemassaolonsa. Äidit sitten ovat taitavia tässä, vai mitä voi päätellä seuraavasta repliikistä: ”what with Billy being the older brother and having the bigger cock. … How can you compete with that?” Millaisia mahdollisuuksia miehellä on nousta tätä kommenttia vastaan, oikeasti? Tai dominoivaa äitiään vastaan? Psykologin soffalla tästä riittäisi varmasti runsaasti turinoitavaa, mikäli Julian sinne joskus asti pääsee –  hengissä.

Raivoisa täystyrmäys tai rakkaustarinan alku

Ultraväkivaltainen, samalla kiehtova ja totaalisen maaninen elokuva kostonkierteestä ja siihen pakottavista asioista. Dialogia ei valkokankaalla paljonkaan vilise, mutta sitäkin enemmän ohjaaja Mr. Refn on saanut irti näyttelijöidensä eleistä, ilmeistä ja tunnetiloista. Elokuva etenee kiitettävästi näiden kautta. Elokuva arvioinnin näkökulmasta on todettava, että Only God Forgives antaa tästä tyylistä pitäville paljon, mutta muut jäävät sitten nuolemaan näppejään. Perinteistä lättyyn hakkaamista tai muuta väkivallalla mässäilemistä on elokuvalta turha odottaa. Sen tarjoama väkivalta on yleensä siistiä (mitä nyt veri roiskuu), ennakoitavaa ja jossain määrin etovaa. Dialogin puute ei haittaa suuremmin, kun leffan tunnemaailmasta saa kiinni. Suosittelen leffaa kaikille Mr. Refn tyylistä pitäville, varautukaa yllätykseen. Odotin paljon pahempaa, mutta koinkin miellyttävän yllätyksen. Only God Forgives tarjoaa mielenkiintoisen elokuvakokemuksen, joka poikkeaa taatusti valtavirrasta. Vaikka elokuva oli hyvä, omalla tavallaan koskettava ja paljon kysymyksiä herättävä, ihan heti ei tee mieli ottaa sitä uusiksi.

Overall
Kokonaisarvosana.

Mr. Gosling joka on yksi lempinäyttelijöistäni pääsee todellakin ilmentämään itseään sanattomana miehenä. Puhetta ei tule, vaikka asiaa olisikin. Mutta elokuvan jälkeen on pakko taas hehkuttaa, miten järkyttävän taitava näyttelijä on kyseessä. Mihin niitä sanoja oikein tarvitaan, kun asiat tulee selväksi pelkällä olemuksella.