Outin Leffaopas

Brittiläinen draama My Week with Marilyn keskittyy kertomaan siitä, mitä tapahtui yhden kuvausviikon aikana kesällä 1956, kun Marilyn Monreo (Michelle Williams) saapui Lontooseen kuvaamaan uutta elokuvaansa Prinssi ja Revyytyttö yhdessä brittiläisen tähtitaivaan sankarin Laurence Oliverin (Kenneth Branagh) kanssa. Heikosta itsetunnosta, laiminlyönnistä ja perhesyistä johtuen Marilyn päättyy tutustumaan englantilaiseen arkeen yhdessä kolmannen apuohjaajan juoksupojan Colin Clark (Eddie Redmayne) kanssa. Tämä ei ilahduta kaikkia, mutta tarjoaa Colinille mahdollisuuden ensirakkauteen ja Marilynille mahdollisuuden irroittautua, edes hetkeksi, tähtäyden tuomista velvoitteista.

Elokuvan keskuudessa on mielenkiintoisia viittauksia alkuperäiseen versioon Prinssistä ja revyytytöstä. Kuvaukset suoritettiin samoissa studioissa, kuin varsinainen elokuva The Prince and the Showgirl (1957) tehtiin. Lisäksi sivuroolissa nähtävä Richard Clifford näytteli myös alkuperäisessä versiossa, tosin silloin luonnollisesti eri roolissa. Prinssi ja Revyytyttö tavoitteli aikoinaan viittä eri BAFTA:a, joista merkittäviä oli parhaan näyttelijän (Laurence Oliver), parhaan ulkomaalaisen näyttelijän (Marilyn Monroe) ja parhaan elokuvan palkintoja. Nämä jäivät kuitenkin vain tavoittelun varaan.

Aiheena Marilyn Monroe on varmasti sellainen, että ohjaaja on pariin kertaan miettinyt saako hänestä enää mitään uutta irti, jolla saisi katsojia houkuteltua elokuviin. Joten voi kuvitella päiväkirjapaljastuksien tuoneen hymyn kareen tässä kohtaa rainan ohjaajan naamalle. My Week with Marilyn elokuva nimittäin perustuu brittiläisen dokumenttiohjaajan/tuottajan Mr. Colin Clarkin (1932 – 2002) henkilökohtaisiin päiväkirjoihin ajalta, jolloin hän toimi ohjaajan Laurence Oliverin yhtenä avustajana The Prince and The Showgirl elokuvassa. Ensimmäinen päiväkirjoihin perustuva kirja ”The Prince, the showgirl and me” julkaistiin vuonna 1995 ja toinen ”My week with Marilyn”, mihin kyseinen elokuvakin nojaa suurelta osin, vuonna 2000. Nyt kun kummakin, sekä Mr. Clarkin että Ms. Monroen kuolemasta on kulunut riittävästi vuosia, voi tietenkin epäillä, mitä kyseisen viikon aikana todella tapahtui, keneltäkään kun asiaa ei voi enää oikein varmistaa. Joten uskottakoon taiteellisen vapauden nimissä se, mitä sieltä meille esitetään.

Päätähdet suoriutuvat elokuvasta hyvin. Heidän lisäkseen siellä vilisee mielenkiintoisia nimiä (mm. Judi Dench, Dominic Cooper, Emma Watson), mutta keskityn nyt vain kahteen heistä. Ensinnäkin Mr. Branagh on viimeksi vilahdellut vähän isommalla kankaalla teemaltaan yhtä nihilistisessä roolissa. Hänelle meinaan oli suotu rock musiikkia vastustavan ministeri Dormandyn rooli elokuvassa The Boat That Rocked (2009). Siinä kyse oli uudesta musiikkityylistä, nyt uudesta näyttelemistavasta. Joten on pakko miettiä, mikä miehen päätä riivaa? Luulisi Mr. Branaghin taidoilla pystyttävän näyttelemään muita kuin äreitä miehiä. Mutta annettakoon se tässä anteeksi, sillä suoritus Shakespearilaiseen elämään ja lainauksien keskellä elämiseen jumittuneena Laurence Oliverina on myös mielenkiintoista seurata.

Enemmän haluan kuitenkin hehkuttaa Ms. Michelle Williamsia. Ms. Williams on viimeksi nähty tässä blogissa Shutter Island elokuvassa (2010). Ja ikävä kyllä hänen sitä seurannut teoksensa Blue Valentine (2010) ei tullut Suomessa valkokankaalle (niin huutava vääryys, miten ihmeessä Finnkino on voinut missata Mr. Ryan Goslingin ja Ms. Williamsin yhteisen elokuvan????), joten onneksi naisen taitoja pääsi ihailemaan edes tämän elokuvan myötä. Ihan pikku vinkkinä sinne elokuvia hankkivien tahojen suuntaan huomioikaa edes Take This Waltz (2011) valintoja tehdessänne, please.

Ms. Williamsin suoritusta Marilyn kengissä ei ole turhaan kehuttu, ja hän vaikuttaakin pitävän elokuvaa pystyssä pitkälti tuomalla esiin sen, miten meidän julkinen minämme eroaa sitä me olemme kotona, turvassa ollessa neljän seinän sisällä. Mielenkiintoinen knoppi on se, että Ms. Williams vei roolin Ms. Kate Hudsonin (onneksi), Ms. Amy Adams (??) ja Ms. Scarlett Johanssonin nenien edestä. Valinta on mielestäni onnistunut ja voin vain yhtyä Ms. Williamsin käsitykseen siitä, että rooli Marilyninä ei voinut olla kuin haastava. Jokaisella meistä on hänestä oma mielikuvansa ja nyt Ms. Williams asettaa itsensä alttiille tuon mielikuvan todentamisessa ja suorittaa sen todella kiitettävästi. Tämän suorituksen nähtyään on vaikea kuvitella ketään muuta esittämässä yhtä vahvasti mieleltään heilahtelevaa taidokasta näyttelijää. Ja todellakin voi puhua taidokkaasta näyttelijästä, sillä Marilyn Monroe nimettiin kuudenneksi parhaaksi  näyttelijättäreksi – ikinä – vuonna 1999. Tuosta on toki aikaa, mutta mikäli taiteelliset vapaudet olivat minimaaliset, niin leffa todellakin nostaa esille naisen rooliin paneutumisen taidon. Sitä soisi nykyisillekin valkokankaan lemmikeille huomattavasti enemmän.

Herkkismeininkiä

yhden näyttelijän kustannukselle. Jos elokuvasta My Week with Marilyn jättäisi pois Ms. Williamsin suorituksen, sitä ei juurikaan kannattaisi katsella. Sillä aiheena yhden viikon seuraaminen elokuvan kulisseissa tai pikaisen ensirakkauden kokeminen eivät nyt niin sykähdyttäviä ole. Sen sijaan, jos tilaa taas antaa Ms. Williamsin suoritukselle, huomaa imeytyvänsä yhä paremmin siihen kaksijakoiseen elämään, mitä varmasti suurin osa nykyisistäkin megajulkkiksista elää. Paljon tästä kertoo elokuvassa oleva dialogi – shall I put her on?, -who?-, -marilyn. Elokuva on tosiaankin draamallinen versio, joka tarjoaa satunnaisia hymähdyksiä, mutta todellakin enemmän kuin elokuvallista ansiota, se korottaa Ms. Williamsin omaan luokkaansa. Tämä olisi paras huomioida tulevissa Oscar-mittelöissä. Suosittelen leffaa kaikille Marilyn Monroe ja Ms. Williams faneille. Muut voivat mennä seuraamaan jotain muuta.

Overall
Kokonaisarvosana.